Olen korviani myöten täynnä sairaaloita! Menin viikko sitten maanantaina synnytyksen käynnistykseen, kolmen päivän turhan yrittämisen jälkeen, tai siis eihän se turhaa ollut kärvistelin yötä päivää supistusten kanssa joita tuli 2 minuutin välein, mutta mitään ei siis tapahtunut. Kohdun kaulaa oli yhä edelleen 2,5cm enkä ollut mistään auki.

Ihmettelenkin missä menee raja? Ilman tappelua en olisi edes päässyt näkemään lääkäriä! Noh kaikki meni hyvin kun pääsin omalääkärilleni joka kirjoitti minulle sektio ajan perjantaille. Elikkä pieni miehemme syntyi 28.9.2012 klo 9.46 sektiolla. Minut ratkottiin kasaan ja lauantai iltana ilmoitin huomenna meneväni kotiin. Onneksi RAKAS omalääkärini oli päivystys vuorossa sunnuntaina ja pääsin kotiin pikku nyytin kanssa. Tosin aikaisemmin ei ole kuulemma kukaan sektion jälkeen lähtenyt kahden päivän sisällä kotiin. Kait minulla on sitten kieroutunut kivunsietokyky mutta tunnen olevani elämäni voimissa, en ole syönyt yhtään särkylääkettäkään lauantain jälkeen.

Pieni miehemme on myös mitä mainioin nukkuu 4-5 tunnin yö unet, tosin isin kainalossa tai äitin mahan päällä. Mutta nukkuupa kuitenkin. Päivällä nukkuu omassa huoneessa. Tosin unien välissä tämä pikkuinen tissi-toukka saattaa syödä jopa 2,5 tuntia putkeen.

Voi hölmöys, käynnistys aikaan on enään kaksi päivää. Ison pojan huone on viittä vaille valmis, myös isoveli tuntuu olevan hyvin valmis ja ylpeä siitä että kohta on pikkuveli kotona. Hänestä on myös kuoritunut melkoinen herrasmies halailee ja suukottelee ja auttaa minkä omilta jutuiltaan kerkiää 🙂

Mutta tänään kaiken tämän ihanuuden keskellä mieleeni iski hölmöjä ja todella kummia ajatuksia. En ole koskaan kyseenalaistanut omaa äitiyttäni enkä sitä miten pärjään lasten kanssa. Noh tänään sitten itkun kanssa rupesin pohtimaan olenko sittenkään hyvä äiti, miten kummassa pärjään? Ja voi minä kuolen jos pikku nyytille tapahtuu yhtään mitään. Tämähän on kaikkien odotus oppaiden mukaan ihan normaalia, mutta missä ihmeessä on se itsevarma asiansa osaava nainen!?!?? Onneksi mieheni kuunteli itkuani nosturin nokassa puoli tuntia jonka jälkeen kertoi että kaksi lasta, hän ja koira ovat harvinaisen hengissä ja tyytyväisiä hoitoon joten eiköhän kolmaskin pärjää.

Seuraavan päivityksen teenkin sitten pikku pojan kanssa, kunhan kotiudumme. Ja siis minähän kotiudun nopeasti sen olen päättänyt!