Olin itselleni luvannut jo keväällä meneväni mustikka ja sieni metsään ennen kuin synnytän yhtään ketään. No tänään sitten reippaasti lähdettiin Simon kanssa metsään. Ajatus alkoi tuntumaan jo aika huonolta kun olin kaksi kilometriä tassuttanut tietä metsää kohti, mutta sovittu mikä sovittu ja sinne sitä mentiin. Välillä istuen välillä kontaten mättäältä toiselle ja seurakoira Simo nukkui minun retkialustan päällä koko kolmen tunnin mustikan etsinnän. Sain onneksi sen verran mustikkaa että voin unohtaa metsäilyt synnytykseen asti. Eikä kyllä ihan heti tekisi mielikään takaisin metsään urheilla, nimittäin kotimatkaan meni sellainen puolitoista tuntia ei mikään maratooni vauhti!

 Samalla ihmettelen mistä tämä kumma tarmo on tullut? Onko tämä nyt sitä pesänrakennus viettiä vihdoin? Sillä olinhan jo puoli neljä aamulla virkeänä ylhäällä ja seison sateisella pihalla hölmistyneen Simon kanssa jolla ei tosiaan ollut vielä aamupissa aika. Isäntähän ei toki osallistu näihin aamuyön tuntejen koiran ulkoilutus tai siivous vimmoihin vaan vetää sikeitä täysin tietämättömänä niistä.

 Eilinen neuvolatäti reissukin sai minun pasmat ihan sekaisin. Sydänääniä kuunnellessa täti päätti sanoa että ompas niin helakat tytön äänet! Minkä hemmetin tytön? Meillä on kaappi täynnä pojan vaatteita! Mietin että menemmekö viimehetken uusinta neljädee ultraan kysymään kumpi siellä nyt tosiaan on. Ei sillä että jompi kumpi olisi toivotumpi, mutta en halua pientä prinsessaa pukea ruudulliseen kauluspaitaan. No kohtahan tuo selviää kun toinen tulee maailmaan.