Olen saanut olla nyt reilu neljäkuukautta olla maailman valloittavimman pienen miehen äiti, ja ei en ole omasta mielestäni kasvanut vanhempana vaan ihmisenä. Tämä pieni mies on mieletön, hän aloittaa aamun nauramalla sängyssä ja venyttelee pitkään hän viimeisenä ennen kuin menee nukkumaan hymyilee pitkään ja pusuttaa. Miksei me aikuiset eletä yhtä rennosti, se ei vaadi kuin vajaan minuutin aamulla enemmän herätä hymyssä suin ja venyttää itseään hetki ja miksei mennä illalla onnellisina nukkumaan ja jätetä vaikka keittiön pöydälle aikuisten murheita.

  Juuri tälläisiä asioita lasten kuuluukin meille opettaa, olen ymmärtänyt sen että minä en ole se joka opettaa vaan minä olen se joka mahdollistaa oppimisen ja omatoimisen ajattelun.

  Nauroin vielä puolivuotta sitten ystäväni kanssa ihmisille jotka pissattavat  ja kakattavat vauvojaan.  En ole tästä kiintymysvanhemmuudesta puhunut sen enempää ottanut mitään selkoa. Kuitenkin minulla on vauva joka ei kakkaa vaippaan koskaa ja pissaa nykyään myöskin pyttyyn, uskon että tämä johtuu siitä että olen kuunnellut lastani ja hänen vaistojaan. Hän osaa ilmoittaa hyvin selkeästi minulle ja isälle ja jopa 8-vuotiaalle siskolle milloin on hätä. Kuulostan hurahtaneelta höpöhöpö mammalta mutta olen oman pienen vauvani lumoissa joka tosiaan on hyvin helppo lukuinen.