Rohkaisin tänään itseni, en ole mikään seurallinen ihminen enkä mieluusti tutustu uusiin ihmisiin, silti menin avoimeen päiväkotiin avoimin mielin. Onhan siellä muita samassa elämäntilanteessa olevia samanhenkisiä mammoja. Ja paskat sanon minä! En pidä itseäni erikoisena ihmisenä, koska minun ystäväni arvostavat minun näkemyksiä ja tapojani hoitaa lasta. Erehdyin pukemaan vauvan niinkuin muinakin päivinä siisteihin merkkivaatteisiin koska pidän niistä, ne ovat mukavia päällä ja plussana söpön näköisiä, otin vauvalle myös mukaan bataatti velliä mitä tein sille eilen ja mustikoita. Eli siis samaa ruokaa ja samanlaiset vaatteet kuin aina ennenkin. Tämän kaameuden lisäksi meidän vauva ei syö tuttia ei istu sitterissä ja viihtyy parhaiten sylissä. Sain murhaavia katseita, enkä yhtään kaveria, juttelin vanhemman pojan luokkakaverin äidin kanssa joka luojan kiitos pelasti tilanteen! Toista kertaa en ole sinne menossa. Totesin että muskari riittää meille siellä minä ja vauvani saadaan olla vaikka kummatkin kylvetty luomubataatti vellissä eikä kukaan sano mitään! Kyllä taas muistan miksi muutamme täältä estyneestä tuppukylästä kauas pois! Purin tuntoni heti vanhalle ystävälle, kerroin kuinka mieleni teki hypätä junaan matkustaa kuusituntia suuntaansa vain päästäkseen kavereiden kanssa kahville!  Minulla on tunne miksi olen niin kovin erillainen äiti? Omasta mielestäni en ole, en tee yhtään ylimääräistä hommaa. Mutta kyllä tykkään tehdä kaikkien lasten ruuat itse, tykkään siivota, tykkään ommella, tykkään hitto vie tuhlata rahaa merkkivaatteisiin eikai minua sen takia tarvitse katsoa nenän vartta pitkin??!! Onneksi vauvalle ei tullut kakka hätä. Hänhän ei nimittäin suostu kakkaamaan vaippaan en edes halua tietää mikä puhe siitä olisi tullut kun olisin mennyt kakattamaan kullanmurusta..