Missä minä olen?

Joskus menen hukkaan päähässäni. Se on ihmeellinen tunne. En pysty keskittymään mihinkään mutten oikeastaan edes tahdo, en kuule enkä tahdokkaan. En ajattele mitään erityistä, olen vain ihan todella läsnä omassa kehossani. Se on kai sitä mindfullnessia parhaimmillaan, mutta tunne on haikea. Tunnen kaiken omassa kehossani samaan aikaan. Tunnen miten sieramista tuleva hengitykseni kulkee ylähuulellani ja miltä ilma tuntuu keuhkoissa. Tunnen ihoni lämpimän hehkun ja sydämen pehmeät lyönnit.

Sellaisina hetkinä en pysty puhumaan kenellekään, en tahdo. Toisinaan jos olen koittanut selittää tunnetta, en pysty. Tuntuu ettei kukaan ymmärtäisi kuitenkaan ja jos ymmärtäisi hänen pitäisi olla samassa tilassa samalla hetkellä. Se on tavallaan erittäin seesteinen tila, tunnen kaiken todella rauhallisena mutta myös etäisenä. Vain minä olen olemassa minuna. Olen uniikki mutta myös siksi yksin. Se on tavallaan todella yksinäinen olo muttei se haittaa minua. Toisinaan elämässäni olen ollut hyvinkin yksinäinen ja ehkä jopa masentunut mutta kun valahdan tähän täyden tietoisuuden tilaan, sillä ei ole ollut väliä. Sillä siinä tilassa kutsutaan sitä nyt vaikka horrokseksi, millään ei ole väliä sillä se on loppuvaa ja katoavaa, joten se pitää kokea nyt. Se tunne on lamauttava, ei ehkä siksi, että se olisi pelottava vaan siksi, että se on niin totta.

Horroksessa tuntuu siltä, että on vain minä ja minun hengitykseni. Siitä on vaikea havahtua tavallisuuteen, vaan se kuluu pikku hiljaa pois ja totun taas elämän rytmiin, puheeseen ja ymmärrykseen. Onko teillä tällaisia hetkiä?