What makes us tick eli motivaation syntylähteillä
Loppuviikko meni tanssin osalta vähän vähemmillä treeneillä. Keskiviikkona työkiireet vaati jättämään reggaetonin tekniikkatreenit väliin ja perjantaina en myöskään ehtinyt tekniikkatunnille töiden vuoksi mutta koreotunnille sentään, koska seuraavalla kerralla molemmat jäävät muiden juttujen vuoksi väliin. Nykyinen tilanne onkin selkeästi vaikuttanut siihen, että perjantain tunneille on ehtinyt hyvin, kun mitään tapahtumia tai menoja ei juurikaan ole ollut viikonloppuisin. Samoin treenikertoja on tullut nyt syksyllä paljon enemmän kun normaalisti työreissut ja muut menot vaikuttaisivat osallistumiseen.
Sunnuntaina oli vielä kahdet treenit, jotka menivät osin päällekkäin eli kävin ensin treenailemassa locking-juttuja toisen ryhmän kanssa ja vaihdoin lopuksi toisiin treneeihin, joissa treenattiin joulukuun kisojen koreota. Tuntuu vähän karmivalta sanoa kisat kun tuntuu edelleen aika epävarmalta oma tekeminen ja koreon parikohdassa oma parini on ollut suurimman osan treenikerroista pois ja vieressä oleva henkilö on lopettanut ryhmässä. Olen välillä jäänyt miettimään mitkä asiat eri ihmisiä motivoivat ja mikä saa eri henkilöt liittymään ryhmään, jossa treenataan jo hieman tavoitteellisemmin.
Motivaatio on peräisin latinankielisestä sanasta ”motivus”, joka tarkoittaa liikkeelle panevaa ja liikkeellä pitävää voimaa. Sana on sinällään kiinnostava, että jo siinä on kaksi hyvin erilaista asiaa. Liikkeelle paneva eli asioiden aloittaminen on ainakin itselleni hyvin mieluisaa mutta liikkeellä pitävä voima eli jatkaminen onkin asia erikseen. Mikä saa jatkamaan silloin kun tuntuu siltä, että voisi heittää pyyhkeen kehään? Itse huomaan motivoituvani muista ihmisistä ja saan parhaat tulokset aikaiseksi muiden kanssa. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Lähinnä sitä, että yksin kotona treenaaminen on itselleni usein aika pakkopullaa. Kotona yritän muistaa kertailla koreoita mutta sen vuoksi yritänkin päästä mahdollisimman usein tunneille koska tiedän, että en oikein kotona jaksa kauheasti tanssia miettiä. Toisaalta harrastus kun on kyseessä niin se lienee sallittuakin. 🙂
Ihmiset ovat kuitenkin tässä aika erilaisia. Osa pitää kotona treenaamisesta ja osa taas ei sitoudu treeneissä käymiseen välttämättä niin vakavasti mutta saattaa treenata kotona enemmän. Samoin osa saattaa opetella koreon hyvinkin nopeasti ja taas osalla se jää odottamaan sitä hetkeä kun on pakko. Itse kuulun valitettavasti jälkimmäiseen. Jos joku kohta ei ota sujuakseen niin yleensä terästäydyn vasta viime hetkinä opettelemaan sen kun on alkaa olla pakko eli kun se pitäisi esittää. Toisaalta vähän sama mentaliteetti on itselläni muuallakin elämässä, josta olen pyrkinyt opettelemaan vähitellen pois.
Työn puolesta olen kiinnostunut yrityskulttuurista ja kyseisen teeman alla olevia aiheita on ollut kiinnostavaa miettiä myös tanssin näkökulmasta. Olen omalla kohdalla huomannut myös, että tanssissa pätee sama mitä työelämässä eli kannattaa pyrkiä työskentelemään itseään lahjakkaampien ihmisten kanssa (tai jos on asemassa, jossa on palkkaamassa työntekijöitä, kannattaa palkata itseään parempia tekijöitä). Taitavien ja innostuneiden ihmisten kanssa itsekin tsemppaa ja pääsee parempiin suorituksiin sekä oppii nopeammin. Toisaalta kuten aiemmin jo sanoin, itselleni silti hyvä yhteishenki on tärkeintä ja vaikka usein otan tavoitteita myös harrastuksissa niin en kuitenkaan halua tehdä asioita liian ryppyotsaisesti. Oma sisäinen ääni on tarpeeksi ankara, että en kaipaa sen lisäksi muita kertomaan itselleni liian ilkeästi asioista. Osaan tehdä sen tarpeeksi ilkeästi itsekin itselleni.
Jos toimisin harrastusryhmän vetäjänä, haastavaa olisi varmasti miettiä kuka motivoituu mistäkin ja mikä kenetkin saa ns. tikittämään? Töissä tilanne on hieman eri, koska työstä maksetaan ja se itsessään voi toimia monelle syynä ainakin tulla paikalle, koska aika monella meillä on laskut maksettavana. Harrastuksen suhteen tilanne onkin jo haastavampi koska kyse on vapaa-ajasta ja siitä mitä sillä valitsee tehdä. Olen seurannut tällä kaudella Tanssii tähtien kanssa -sarjaa ja yhdessä jaksossa oli hauska huomata, kuinka kaksi oppilasta pyysivät opettajaa kehumaan heitä. Liian harvoin tulee kehuttua muita arjessa ja toisaalta helposti toisesta huomaa pelkät korjattavat asiat vaikka niitä olisi vain yksi ja kaikki muu olisi kunnossa. Kehuminen ei maksa mitään mutta tuo hyvän mielen – tämän kun muistaisi itsekin useammin ja muistaisi myös kehua välillä itseäänkin.