Aurinkovoimaa

KOTONA TAAS. Nyt on torstai. Se tarkottaa sitä, että palasin Suomeen kaksi viikkoa sitten. Hengailin viikon Keski-Suomessa koti numero kakkosessa ja sitten puolikkaan anoppilassa ennen kuin palasin kotiin ja savonlinnalaiseen elämääni maanantai-iltana klo 22.35. Olin ollu pois kotoa melkein 1,5 kuukautta. Siinä ajassa olin jo kerenny unohtaa asuntoni ominaistuoksun tai miltä käsisaippuani ja kylppärin kaappeihin Suomeen paluutani odottamaan jäänyt kosmetiikka tuoksuu. Siinä ajassa olin jo kerenny muuttumaan, mutta kuitenkin pysymään samana, siten, että nyt huomaan kaiken täällä olevan ennallaan, muttei kuitenkaan ollenkaan niin kuin ennen.

Siksi koska mie en oo niin kuin ennen. Miun elämä tai miun kokemus ja käsitys siitä ei sen takia ole nyt yhtään sellaista niin kuin se oli 1,5 kuukautta sitten. Tai edes kolme viikkoa sitten. 1,5 kuukautta sitten olin työssäoppimassa helmikuisessa, kevättä enteilevässä Savonlinnassa huonekaluliikkeessä, jossa myydään skandinaavisen pelkistettyjä ja neutraaleja, suoralinjaisia huonekaluja, illat treenasin ja istuin yksin kotona, siihen tyytyväisenä ja tottuneena, seuranani vain musiikki ja internet. 3 viikkoa sitten olin työssäoppimassa sisustusliikkeessä, jossa erilaiset tyylit, värit, muodot ja kuosit ilakoivat kilpaa, Kanarian auringon alla meren aaltojen pauheessa, seuranani kolme kämppistä ja yläkerran naapurit ja muut ympäri Eurooppaa samoja polkuja Fuerteventuralle päätyneet toverit ja kirjat. Nyt oon huhtikuisessa, piinaavan hiljaisessa Savonlinnassa, taas työssäoppimassa, mutta tällä kertaa sukupuolinormien mukaan miehisemmässä ympäristössä rautakaupassa, kanariankeltaisessa työpaidassa, asun edelleen yksin solukaksiossa ja toistaiseksi oon istunut kaksi kolmesta illasta kokonaan yksinään kotona, seurana tietokone, internetin ihmeet ja omat ajatukset. Fyysisesti oon täällä, mutta ajatusten sijainti on lähinnä Kanarialla ja Kaliforniassa.

”Mä muutun, oon tässä vaan tän hetken, muutun, etsin sisältöä muualta ja löydän uutta joka suunnalta…” Ihminenhän voi muuttua vaikka joka sekunti. Jokaisen sekunnin aikana voi keretä ajattelemaan ties kuinka monta täyttä tai keskeytynyttä ajatusta. Jokainen sekunti on mahdollisuus ajatukselle, joka saa näkemään asiat ja koko maailman eri kantilta. Muuttua voi siis vaikka pysyis paikallaan. Mutta sitten varsinkin kun lähtee muualle, näkee ja kokee uusia asioita ja vertauskohteena ajatuksille on liiankin tuttu ja turvallinen kaukainen kotimaa ja oma elämä siellä, sitten sitä vasta voikin muuttua.

En osannu yhtään arvata, että neljän viikon aikana tottuisin asumaan Kanarialla ja elämääni siellä niin paljon, että Suomeen paluu sai miut hajalle – miut, joka aina ennen ajatteli, että ”Kanariansaaret, yhhhh”. Aina Järvi-Suomessa asuneena, en osannu edes yhtään kuvitella, miltä tuntuu asua, kävellä, istua hetki meren rannalla. En uskonu tottuneeni siihen, että tuntemattomat vastaantulijat tervehtii hymyillen. Vielä vähemmän uskoin rakastuvani surffaamiseen kertalaakista ja ajatus mahdollisesta elämäni ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta skeittauskerrasta ja että ne tapahtuis Fuerteventuralla, ei piipahtanu ees miun villeimmissä kuvitelmissa. Näin kuitenkin kävi.

Edelleen oon enemmän introvertti kuin ekstrovertti, vaikka sosialisoinkin kuukauden aikana Fuerteventuralla enemmän kuin Savonlinnassa viime syksystä tähän päivään. Edelleen tykkään urheilla, vaikka Fuertella en hirveesti niin tehnytkään. Edelleen tykkään lukea blogeja ja iloitsen koti-Suomen kunnon nettiyhteydestä, vaikka toisaalta nautinkin suunnattomasti kirjojen lukemisesta rannalla tai kotisohvalla Fuertella (kuukauden aikana luin noin 2,2 kirjaa, aikamoinen ennätys hyvin pitkästä aikaa!). Nyt tiedän itsestäni kuitenkin taas enemmän.

Oon tällä hetkellä onnellinen, ihan omana itsenäni, tästä pienestä elämästäni. Pitkästä aikaa, omalla tavallaan. En tunne olevani riippuvainen kenestäkään ja tuo vapaus tyynnyttää. Voin tehdä ihan mitä haluan, minuu siinä tukemassa on vanhoja ja uusia ystäviä ja tällä hetkellä oon tasaisen varma siitä mitä haluan tehdä. Tää on sitä mitä haluan tehdä. Elämä ja sen suunta tuntuu taas selkeältä, vaikka en seuraavia konkreettisia isoja askelia siinä vielä tiedäkään. Miulla on kuitenkin nyt tavoitteita, motivaatiota, suunnitelmia ja energiaa. Ehkä Atlantti tyynnytti miun sisällä myllertävän kuohunnan, aurinko kuihdutti kalvavan epävarmuuden ja tuuli tuiversi voimallaan ajatukset uusiksi. Maailma on avoinna ja miulla on taas itsevarmuutta valloittaa se. Ja kirjoittaa blogiin tajunnanvirtahöpinöitä.

Aurinko- ja tuulivoimaa teillekin!

xx Makke

P.S. Kyllä, pauhe on sana, keksin sen juuri.

P.P.S. Saatoin ostaa tänään suklaalevyn. Siis kolmatta kertaa tällä viikolla.

P.P.P.S. Tummansininen, oot kivempi väri kuin muistin. We should hang out more often! Tai ehkä se on vaa tää rusketus vähempi valkoisuus.

P.P.P.P.S. Note to self: kun joskus tulevaisuudessa hankit uutta ja miljoona kertaa parempaa kameraa, hanki myös tripod. (Onneks tän postauksen kuvat kuitenkin sopii sen teemaan ajatuksien järkkymisestä siten, että nää näyttää vähän siltä kuin ne ois otettu jonkun maanjäristyksen aikana.)

P.P.P.P.P.S. Note to self 2: opettele myös puhumaan taas Suomea suomea.