Laaban

10.4.2014 lallatin

Tytöttely vaivaa – millä kokemuksella nainen saavuttaa uskottavuutta?

Olin kesällä 2007 ensimmäisessä alani kesätyössä paikallislehden kesätoimittajana. Menin tekemään juttua jostakin EU-rahoitteisesta metsäprojektista jonnekin Satakunnan laitamille. Metsänomistaja oli vanhempi mies työhaalareissa. Paikalla oli lisäkseni kaksi miestoimittajaa ja vanhempi naistoimittaja. Jossakin vaiheessa tuli puheeksi, että olen kesätöissä. Tähän haalaripaappa tokaisi, että no kyllä täältä saa tuon näköiset toimittajat useamminkin tulla juttua tekemään. En pahastunut. Hän tarkoitti sen hyvällä. Tosin hän huuhteli samalla pöntön sillä ainoalla piskuisella uskottavuuden rippeelläni.

Nykyisinkin vastaaviin tilanteisiin joutuu aina välillä. Viimeksi, kun olin lähdössä kouluttamaan keski-suomeen, pomoni tokaisi, että siellä on sitten sellaisia viisikymppisiä miehiä, ja voi olla, etteivät he ota sinua vakavasti. Jaa. No olipas hiton hyvät lähtökohdat.

Pointtina tässä, että tytöttelyä aina välillä kuulee. Okei, joo.

Mutta koska se loppuu? Parin kuukauden kuluttua synttärikynttilöitä täytyy puhkua kakusta kuitenkin jo 30 kappaletta.

Minä olen käynyt peruskoulun ja lukion. Olen nähnyt vaivaa päästäkseni opiskelemaan rakastamaani alaa. Olen osallistunut lukuisiin opiskeluaikaisiin projekteihin, ylimääräisiinkin, koska olen uskonut, että vaivannäkö kannattaa. Olen uhrannut loputtomasti tunteja ja kokonaisia päiviä pänttäämällä tentteihin. Hankin itselleni vaihto-opiskelupaikan ja kaksi harjoittelupaikkaa (toisen ulkomailta), koska uskoin, että monipuolisuus ja ulkomaan kokemus näyttäisi hyvältä cv:ssä ja toisi minulle ammatillista arvostusta. Hankin itselleni alan kesätöitä. Hankin itselleni juttukeikkoja freekkuna. Ainakin yritin saada aikaan parhaan mahdollisen opinnäytetyön. Valmistuessani lopputodistuksessa seisoi 30 ylimääräistä opintopistettä. Se on puoli vuotta työtä.

Päästessäni hieman ennen valmistumistani radiolle avustajaksi, otin vastaan kaikki mahdolliset työvuorot mitä sain, ne surkeatkin. Tein kaikki ne haastattelut, joita muut eivät halunneet. Ensimmäisenä kesänä tein kuusi viikkoa putkeen kuusipäiväistä viikkoa eli olin töissä joka ikinen lauantai. Olin ihan poikki. Silti kannatti, koska etenin. Sain enemmän vuoroja ja lottovoitto oli, kun minut vakinaistettiin. Pääsin tuottajaksi. Tein yhä enemmän töitä ja ylitöitä. Panostin vapaalla sen miettimiseen, miten toimintaa kehitettäisiin. Yhä nykyisinkin koen, että työmoraalini on ainakin useimpina päivinä korkein mahdollinen. Olen ylpeä työstäni, osaamisestani ja halustani kehittyä edelleen. Olen ylpeä kaikesta saavuttamastani.

Ja silti. Argh.

Minä EN nähnyt kaikkea tätä vaivaa siksi, että vielä tässä vaiheessa minulle lähetettäisiin sähköposti, joka päättyy lauseeseen; pistäpäs Laura töpinäksi.

<3Laaban

puheenaiheet syvallista

2.4.2014 lallatin

Luu sanoi raks ja kiire jäi jalkoihin

Olin laskettelureissulla Himoksella ja kaaduin viimeisenä aamuna. Pannutin. Heitin kunnon rönät. Mitä näitä nyt on. Kännissä? En. Rinteessä? En, vaan lomamökin rappusissa matkalla aamiaiselle. Katu-uskottavaa? Noup. Astuin ohi viimeisen portaan ja kaaduin sen verran pahasti oikean jalkani päälle, että lääkäri totesi myöhemmin lakonisesti röntgenkuvia katsoessaan; ”Murtunut on”.

Nopeassa tahdissa menemään ja kulkemaan tottuneelle viikonkin mittainen sairasloma on suht raskas pähkinä järsittäväksi. Varsinkin kun kainalossa on lisäksi se tieto, että kintun lopullinen parantuminen veisi lukuisia samanmoisia ajanjaksoja lisää. Hyvästi salitreeni! Hyvästi maaliskuun kyykkyhaaste! Hyvästi kesäkunto 2014! Voinen saman tien mussuttaa levyllisen Fazerin sinistä.

Jalkasäryn myötä syntynyt kulkuongelma lisäksi rajasi sairasloman aikaiset aktiviteetit tiukasti omalle kotisohvalle. Jalan kanssa saattoi kurkotella ehkä kaukosäätimeen, enkä toisinaan Burana-pakettiin, joskus tietysti piti pakosta raahautua ähisten vessaan. Hidasta. Vaikeata. Parin könyämisen jälkeen myös tajusin, että vessaan piti oikeasti lähteä puolta aiemmin kuin normaalisti, siis jos meinaa ehtiä ilman paniikkia. Kaikki ajatukset niitä mummuja ja vaareja kohtaan, joilta se ei enää koskaan onnistu.

Harvoin, jos koskaan on tullut vastaan tilanteita, jolloin pysähtyminen on pakollista. Viikon aikana en lukenut yhtään työsähköpostia, en soittanut yhtään työpuhelua, en käynyt yhdessäkään palaverissa, en siivonnut, en käynyt kaupassa, en käynyt kuntosalilla, en tehnyt yhtään mitään ylimääräistä. Kokonaisuutena en käyttänyt aikaani juuri mihinkään niistä asioista, joihin sekunnit, minuutit ja tunnit suurimmaksi osaksi normaaliviikolla kuluvat. Tilanne, jossa en itse päässytkään ensimmäisenä vaikuttamaan omaan ajankäyttööni, oli uusi ja outo.

Sohvalla maatessa ja kinttua lepuuttaessa tiesin, että viikon aikana tekemättä jääneet työt kasaantuisivat seuraavalle viikolle. Teki mieli ärsyyntyä, harmistua, ahdistua ja päästellä ärräpäitä. Ehkä pari pääsikin. Sitten aloin kuitenkin onneksi ajatella, että onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi pystyisin palaamaan töihin ensi viikolla ja ehkä lenkkipolullekin jo kuukauden kuluttua. Ehkä osaisin arvostaa tekemistäni ja pystymistäni eri tavoin jatkossa, kun en hetkeen ole voinut tehdä mitään. Ehkä jatkossa osaisin käyttää kulloinkin tarjolla olevan ajan paremmin hyödyksi.

Nyt kun olen jo päässyt hitaasti paranevasta murtumasta huolimatta takaisin töihin, yritän muistaa viikon takaiset ylevät ajatukseni. Yritän hidastaa menoa. Ja jos vauhti uhkaa yltyä, tuntuva vihlaisu kintussa vielä toistaiseksi muistuttaa; jos kulkee hitaammin, kiire jää pakostakin.

<3 Laaban

suhteet oma-elama terveys