Parisuhde parantavana tilana ja kuinka löytää rakkauteen itsessään

Minun isäni kuoli syöpään 27 vuotta sitten. Minä huudan tuskaani nyt. En ole koskaan tiennyt, että minussa on näin paljon kipua. Miksi tunnen sen nyt? Miksi tuska ja ikävä kaatuvat täydellä voimallani päälleni juuri nyt?

Olen turvassa. Olen vihdoin niin turvallisessa paikassa itsessäni, että uskallan kokea tämän kaiken. Turvassa itsessäni. Toinen rinnallani. Tässä kirjoituksessa kerron, miten minä aloin uskaltaa tuntea menneisyyteni kipua ja tuntemisen kautta vapautua siitä vähitellen. Korvata kivun ja pelon rakkaudella, luottamuksella ja vapaudella, vähitellen.

Isäni kuoleman jälkeen äitini voi hyvin huonosti. Minun kivulleni ei ollut tilaa. Kun näin äitini tuskan, ajattelin, että en voi lisätä hänen taakkaansa omalla surullani, joten sitä ei ollut. Jatkoin murrosikäisen elämääni ystävineni ja menoineni. Oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lapsuuteni oli onnellinen, punainen tupa saaristossa, äiti, isä ja kaksi tervettä ja kaunista tyttöä. Meidän perhe oli kaikki, se oli universumin keskipiste, se oli ikuinen. Olin isän tyttö, isä oli mun idoli, isä oli ikuinen. En pysytynyt mitenkään käsittelemään sitä, ettei hän ollutkaan. Että hän vain katosi, hylkäsi minut. Niin en käsitellyt sitä. Se oli käsittämätöntä, eikä tuntunut miltään.

Pian isän kuoleman jälkeen aloin seurustella ja suhde jatkui sittemmin yhteiselämänä, avioliittona 20 vuotta. Suhde oli onnellinen, tasainen, kyseenalaistamaton, turvallinen. Meidän perhe oli mulle ihan kaikki, universumin keskipiste, ikuinen. Onnellinen perhe, rakkaus, kolme ihanaa tytärtä. Mun mies oli mulle kaikki kaikessa, mun universumin keskipiste ja varmasti ikuinen. Toisin kuin isäni, hän olisi luonani aina. Luotin siihen ilman kyseenalaistusta, edes ajattelematta, luotin vain. Hän jätti minut. Täysin käsittämätöntä.

Avioeron jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä meistä tuli pari hyvin nopeasti. Intohimoinen rakkaus, haastava suhde, tulta ja tappuraa, jotain sellaista peilaamista mitä en ollut koskaan ennen kohdannut. Sellainen peili, joka näytää sinulle sinun oman kuvasi takaisin ja helvetin kirkkaasti näyttääkin, kaiken kauniin ja ihmeellisen mitä sinussa on, mutta myös ihan kaiken pimeän, haastavan ja salaisen mitä sinussa on. Opin itsestäni uusia asioita, piirteitä, joita en tiennyt itsessäni olleenkaan, haasteita ja lahjoja, joita en ollut koskaan kohdannut. Tässä suhteessa mikään ei ole ollut tasaista ja tyyntä, mutta rakkautta ja halua jakaa tämä elämä tietoisella valinnalla yhdessä sitäkin enemmän. En kuitenkaan enää ole tuudittautunut ikuisuuksiin katsomatta silmiin sitä mitä tapahtuu tässä ja nyt.

Mieheni rakastaa minua vankkumatta. Vaikka kohtaamme paljon haasteita ja kasvunpaikkoja yhdessä ja erikseen, siinä hän on. Minussa kuitenkin on syvä särö siinä kohdassa, jossa voisin luottaa, että joku pysyy rinnallani, että joku haluaa siinä olla. Jättihän isäni minut, jättihän ex-puolisoni minut. Miksi ei tämäkin lähtisi? Aivan viime aikoina olen saanut itseni kiinni toiminnasta, jossa itse sabotoin suhteen pysyvyyttä ja turvallisuuden tunnettani siinä. Olen saanut itseni kiinni siitä, että uudistan itse aktiivisesti tarinaa siitä, että ihan varmasti tämäkin mies hylkää minut, ihan varmasti en ole sittenkään rakkauden arvoinen. Olen saanut itseni kiinni siitä, että haluan löytää vihjeitä siitä, että ihan varmasti hän ei sittenkään rakasta ja siitä, että ihan varmasti hän pian jättää. En ole tiedostanut näitä alitajuisia toimintamalleja, mutta ne ovat vaikuttaneet suhteeseemme voimakkaasti.

Järkytyin, kun huomasin, etten uskalla täysin tuntea hänen rakkauttaan, etten uskalla täysin vastaanottaa rakkautta, sillä sehän voi kadota. Ja jos en voi täysin tuntea rakkautta, en voi myöskään täysin rakastaa takaisin. Jos en voi ottaa hänen rakkauttaan vastaan, en selvästikään pidä itseäni rakkauden arvoisena eli en rakasta täysin itse itseäni! Järkytyin kuin tämä ajatus tuli minulle yhtäkkiä aivan kirkkaasti tietoiseksi: en rakasta ehdoitta itseäni! Olen aina luullut, että hyväksyn itseni ja rakastan itseäni, mutta siinä kohdassa on syvä haava ja olen liikaa hakenut rakkautta ja hyväksyntää ulkopuolelta. Nykyinen mieheni onkin kaatanut sitä saavilla päähäni niin valtavan tulvan verran, etten ole yrityksistäni huolimatta voinut sitä väistellä, paeta, uskotella pois tai olla tuntematta. Ja se, juuri se, sai minut löytämään rakkaudettomuuden, hylkäämisen pelon ja kivun minussa itsessäni. Se, että hänen ehdoton rakkautensa on siinä silloinkin, kun haluan sitä epäillä, pakottaa minut katsomaan sisäänpäin. Se rakkaus ei anna minun kertoa enää tarinaa siitä kuinka en ole rakkauden arvoinen ja kuinka minut varmasti taas hylätään. Se rakkaus luo niin turvalliset puitteet, että aukenen ja tunnen rakkaudettomuuden ja menetetysten tuskan, joita en ole ennen uskaltanut kokea. Se rakkaus on ollut niin suuri, ettei minun ole siinä mahdollista kertoa samaa vanhaa tarinaa rakkaudettomuudesta vaan on pakko katsoa mistä kipu, pelko ja epävarmuus sitten oikein tulee, kun se ei kerta millään muotoa ole totta ja aiheellista tässä ja nyt. Sisältä, minusta itsestäni.

Hetki sitten mieheni oli tantraretriitillä koko viikon ja minulla sattui olemaan juuri kuukautisia edeltävä viikko. Oi siunattu pms! Olin yksin sain sain kokea koko tunteiden kirjon, alakulon, yksinäisyyden, hylkäämisen pelon, ikävän, mustasukkaisuuden ja epävarmuuden. Juuri tällä viikolla minulle tuli tietoiseksi kuinka yritän syyttää toista kivustani ja jatkaa tarinani kertomista siitä, kuinka minua ei rakasteta. Pms-hulluuteni keskellä näin itseni kuin ulkopuolelta, pienen lapsen, joka uskoo hylkäämiseen, vaikka sellaista ei ole juuri nyt tapahtumassa. Järkevä minä yritti selittää, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää, mutta täysin tunnereaktioiden valtaan suistunut pms-triggeröitynyt pikkulapsi minussa itki ikävää, epävarmuutta ja hylkäämistä ja löysi tähän viittaavia vihjeitä kaikkialta. Reaktioni oli niin ylimitoitettu, että tajusin itsekin, että siinä ei todellakaan ole kysymys siitä, että minulla on luotettavaa ja rakastavaa miestäni ikävä, kun hän on poissa yhden viikon, kipu ei johdu siitä. Katsoessani syvemmälle löysin hirvittävän surun, kivun ja vihankin siitä, että isäni on minut hylännyt kuolemassaan.

Miten käsittämättömän parantava ympäristö parisuhde voi olla, kun se on niin läheinen ja turvallinen, että uskallamme katsoa ja tuntea syvimmät, pelottavimmat tunteemme. Tämä ei tarkoita, että toinen olisi tunteistamme ja prosesseistamme vastuussa. Tämä ei tarkoita, että olisimme toistemme terapeutteja tai kantaisimme toistemme taakkoja tai ratkoisimme toistemme ongelmia. Tämä ei myöskään tarkoita, että ripustautuisimme kumppaniimme kuin pelastusrenkaaseen. Se tarkoittaa sitä, että olemme yhteisellä matkalla, missä tarjoamme toinen toisillemme tilan ja ympäristön käydä oman kasvumme matkaa, katsoa rauhassa ja vähitellen yhä syvemmälle sisäänpäin, korjata itse itsemme siinä turvassa ja rakkaudessa, jonka parisuhde parhaimmillaan tarjoaa. Sitä, että pidämme tilaa toiselle, kun hän itse ottaa vastuun omasta kasvustaan ja omasta parantumisestaan. Sitä, että vain olemme siinä.

Kun sua pelottaa tai suhun koskee, katso onko pelolle tai kivulle konkreettista syytä tässä ja nyt? Jos on, katso mitä voit tehdä muuttaaksesi tilannetta niin, ettei se aiheuta pelkoa tai kipua. Jos tilannetta ei ole mahdollista muuttaa, katso auttaako tunteen kohtaaminen silmästä silmään ja vapautuuko tunne sillä. Jos pelkoa tai kipua herättävä tilanne jatkuu, katso onko sinun todella tarpellista olla siinä tilanteessa vai olisiko parempi jatkaa matkaa?

Mutta jos pelolle tai kivulle ei ole konkreettista syytä tässä ja nyt, silloin tiedät, että se on sinussa, menneisyydessäsi tai sukusi menneisyydessä. Älä silloin yritä jatkuvasti löytää sille tekosyitä nykyisyydestä, se vain uusintaa traumaasi ja syventää kipuasi, tekee sinut syyttäväksi ja epäluuloiseksi. Katso sisäänpäin, missä on pelkosi ja kipusi lähde? Voitko syväsukeltaa tunteesi lähteille, voitko uskaltaa kohdata tunteesi? Voitko hengittää siihen, voitko itkeä, huutaa, ulvoa, karjua? Voitko tanssia ja täristä? Voitko antaa anteeksi? Voitko päästää siitä irti? Tarvitsetko sitä enää tässä ja nyt? Mihin tarvitset menneisyyden kipua ja pelkoa tässä ja nyt? Mitä osaa itsestäsi suojelet pitämällä kiinni tunteista, jotka tekevät kipeää, uuvuttavat ja lannistavat ja sabotoivat elämääsi ja ihmissuhteitasi, ja joilla ei ole nykyisyyden kanssa välttämättä mitään tekemistä? Mitä osaa itsessäsi suojelet sillä, että et uskalla olla vapaa ja luottaa?

Mitä tapahtuisi, jos päästäisit irti menneisyyden kivusta ja rajoittavasta pelosta? Mitä tapahtuisi, jos olisit itsessäsi aina rakastettu, aina hyväksytty, aina kaiken hyvän arvoinen?

Mitä tapahtuisi, jos antaisit itse itsellesi sen mitä kaikkein eniten kaipaat? Mitä, jos tarjoaisit sen myös toiselle siinä rinnallasi? Se, että annat sen toiselle, peilaa sen takaisin sinulle ja auttaa näin molempia. Jos annat rakkautta, voit sitä myös vastaanottaa. Jos uskallat vastaanottaa rakkautta, on sinulla sitä myös antaa. Minut parantaa se, että annan rakastaa itseäni, enkä torju rakkautta enää. Minut parantaa se, että uskon olevani rakkauden arvoinen, vaikka isäni on kuollut, vaikka exäni on hylännyt, vaikka olisin mokannut, vaikka minulla on haastekohtani, vaikka olen helvetin epätäydellinen. Minut parantaa se, että uskallan antaa anteeksi, hyväksyä ja rakastaa itseäni.

Ihminen pitää mielellään kiinni itse luomistaan kivuliaista tarinoista. On helpompaa syyttää mennyttä, vanhempia, muita ihmisiä ja omaa puolisoa kuin ottaa täysi vastuu omista tunteista ja omasta elämästä. On helpompi elää pelossa ja pienellä liekillä kuin uskaltaa todella olla vapaa, itsenäinen ja loistaa täydessä potentiaalissaan. Omassa voimassa ja täydessä vastuussa omasta elämästä on jännittävää olla, itsensä pienentäminen on paljon helpompaa ja kulttuurimme tukemaa. Uhrina on helppoa olla. Mutta kuinka uskaltaa loistaa ja nauttia ihan kokonaan! Kuinka luottaa täydestä sydämestään rakkauteen itsessä ja toisissa ihan kokonaan?

Kaksi hyvää kirjoitusta viime ajoilta, jotka ovat minua liikuttaneet, Kirsi Salon teksti, joka muutti elämäni ja suhteemme suunnnan eräänä aamuna erään haastavan yön jäkeen, ja aina hyvä Maaret Kallio uudessa kirjoituksessaan.

Lue myös edellinen kirjoitukseni kivusta ja sen tuntemisesta!

Lähempänä todellista rakkautta joka päivä!