Tästä se alkaa. Uusi palapeli, jossa reunapaloja ei löydäkään muodon perusteella. Pitää siis etsiä muita tunnistettavia kohtia.
Kirjastossa koottavien palapelien valmistuminen saattaa viivästyä milloin mistäkin syystä. Tätä palapeliä sabotoi ensin joku lustigkurre eli vitsiveikko, jonka mielestä oli hyvä idea kaataa osittain kootun palapelin päälle loput palaset. Piti sitten noukkia irtopalaset takaisin laatikkoon, että sai palapelin tekeet esille.
Sitten iski yksi kulttuuritapahtuma ja kirjaston henkilökunta. Kulttuuritapahtuman tieltä palapelipöytä oli siirretty eri paikkaan ja jo valmistumista lähellä ollut palapeli hajosi. Ihan ei jouduttu nollasta aloittamaan, mutta paljon joutui tekemään uudestaan.
Sitten kulttuuritapahtuman päätyttyä onnellisesti kalusteet laitettiin entisille paikoilleen. Tällä kertaa henkilökunta oli käsitellyt palapelipöytää vähän hellävaraisemmin eikä palapeli ollut hajonnut niin paljon. Jonkin verran joutui taas tekemään uudelleen. Mutta kirjastossa asiaa harrastavat palapelipirkot ja -petterit ovat sitkeitä ja palapeliä koottiin vastoinkäymisistä huolimatta uudestaan ja uudestaan.
Palapelipöydän siirron jälkeen jo pitkälle edistynyt palapeli oli hajonnut tällaiseksi.
Tässä palapelissä ei ollut selviä reunapaloja, sillä reuna oli rypyliäinen. Se antoi lisähaastetta. Useimmitenhan palapelin työstämisen aloittaa siitä, että alkaa etsiä reunapaloja.
Tämän palapelin kanssa piti etsiä joitain muita kiinnekohtia. Itse rupesin kokoamaan taivaanrantaa. Siinä oli selvä linja. Samaa linjaa olivat koonneet myös muut palapelin tekijät. Joku oli ansiokkaasti saanut otteen revontulista ja joku oli peto kokoamaan jäätikön reunaa.
Tämän palapelin kokoaminen oli antoisaa. Se ei ollut liian helppo eikä liian vaikea. Siinä oli haastaviakin kohtia, mutta myös alueita ja kuvioita, joihin kuuluvat palat pystyi tunnistamaan. Epäsäännöllinen reunojen muoto oli kiva lisähaaste. Palat olivat myös laadukkaita ja vääriä yhdistelmiä ei juurikaan pystynyt tekemään. Kuva oli sopivasti värikäs, muttei räikeä.
Tämän valmiimpana en palapeliä ehtinyt näkemään. Joku muu ehti tehdä loput.
Eckerön Posti- ja tullitalo uusi perusnäyttelynsä. Uusitun perusnäyttelyn ja tämän kesän vaihtuvan näyttelyn avajaiset olivat lauantaina 3.5. ja avajaisten kunniaksi sisään pääsi ilmaiseksi. Muuten pääsylippu on aikuisilta kuusi euroa. Sää suosi avajaisia ja paikalle oli kertynyt väkeä sankoin joukoin.
Talon ja postinkulun historiasta kertovaa näyttelyä oli laajennettu. Alakerran yleisölle avoinna olevat tilat ovat nyt talon ja postireitin historialle omistettuja pois lukien museokauppa ja lasten leikkihuone.
Saakohan tuossa istua? Pelakuut ovat oikeita.
Yläkerrassa yleisö pääsee nyt entistä useampiin huoneisiin ja siellä esitellään ahvenanmaalaista taidekäsityötä. Neljässä huoneessa on tämän kesän vaihtuva näyttely, jonka aiheena on savi. Loput huoneet esittelevät museon kokoelmia uutena perusnäyttelynä.
Engelin suunnittelema rakennus valmistui 1828 ja sitä pidetään yhtenä parhaiten säilyneistä empirerakennuksista. Liikuntaesteisille kohde ei sovi, sillä taloon pääsee vain rappusia ja talossa ei ole hissiä. Hissistä on ollut puhetta ja sitä on toivottu, mutta toistaiseksi sellaista ei ole rakennettu. Hissittömänä rakennus on tietysti historiallisesti aidompi ja huonejakoa ei ole tarvinnut hissikuilun takia mennä muuttelemaan.
Aiemmin talon historiasta kertoi vain yhden pienen huoneen näyttely. Nyt siis on monta huonetta. Tosin eniten postihistoriaa oli esillä yhdessä huoneessa. Tässä huoneessa on yksityiskohtaista tietoa m.m. 1800-luvun koleraepidemioiden vaikutuksesta postin toimintaan ja varotoimenpiteisiin, joilla pyrittiin estämään taudin leviämistä.
Paikannimiä ennen ja nyt. Olisi kyllä ollut korrektia laittaa postireittikartan nykyisiä paikannimiä esittävään osioon Kexholmin suomenkielinenkin nimi Käkisalmi eikä vain venäläistä nimeä, sillä Suomessa ei ole siirrytty käyttämään rajan taakse jääneistä paikkakunnista venäläisiä nimiä.
Yksi huone kertoo tullin toiminnasta ja siinä sivussa Eckerö Linjenistä. Talo toimi monta vuosikymmentä, postin, tullin ja telelaitoksen henkilökunnan lomakotina ja yksi huone onkin sisustettu edustamaan tätä lomakotivaihetta. Pari huonetta on aika niukalla kalustuksella. On hiukan epäselvää, miten jugend-tyylinen sohvaryhmä liittyy talon historiaan, alakerta kun on ollut postin ja tullin virkahuoneina ja asuintilat olivat yläkerrassa. Nätit mööpelit kyllä, ei siinä mitään.
Yläkerran taidekäsityönäyttelyssä vaihtuvassa näyttelyssä esitellään neljän tätä varten kutsutun keraamikon töitä. He ovat Judy ja Paul Bradley, Mia Englund ja Marilinn Lund. Jännitysmomentin tuo lattialankku, joka hiukan notkuu ja narahtelee, kun sille astuu. Keikahtaako jokin vaasi nurin kesän aikana, kun lankku näyttelypöydän alla hutjuu. Tai onnistuuko joku näyttelyvieras tönäisemään savityön kumoon. Vähän riskaabelilta näyttää, että esineet ovat pöydillä aivan suojattomina.
Aiemmin talossa on ollut taidekäsityöläisyhdistyksen kesänäyttely ja Judy Bradleyn töitä on ollut näissä näyttelyissä useana vuonna. Enää ei yhdistyksen näyttelyitä kesällä ole, sillä tilan täyttävät museon omat näyttelyt. Viime kesän näyttelyssä Bradley oli esillä satuaiheisilla lautasilla, joiden kuvat hän oli koko lailla yksi yhteen jäljentänyt lapsuutensa lempisatukirjasta. Teostiedot alkuperäisestä taiteilijasta (William Wiesner 1899 – 1984) olivat kuitenkin unohtuneet mainita.
Eivät ole kasvottomia nämä Judy Bradleyn luomukset näyttelyssä Lera eli savi.
Tämän kesän näyttelyssä Bradleyllä on lukuisia ruukkuja tai vaaseja, joilla on naama. Tämäkään idea ei ole ihan uusi saati omaperäinen. Kodinonni on huonekasvi, mitä toisinaan pidetään ruukuissa, joilla on ihmisen naama ja kasvi saa olla hahmon hiukset. Näitä luomuksia voi kukin makunsa pitää hauskoina, hirveinä tai hirveän hauskoina. Toki Bradleyllä on monta muutakin työtä, abstraktimpaa koristelua , mutta naamateema on on nyt aika silmiinpistävästi esillä. Taitoa tietysti on tarvittu, että hörökorvat ja hiuskiehkurat ovat pysyneet ehjinä tuotantoprosessissa.
Marilinn Lundin työt ammentavat aiheensa luonnosta. Simpukankuori on aihe, joka toistuu hänen töissään. Käärmehahmo on taiten tehty. Paul Bradleyn töissä hillityt vaasit miellyttivät silmää.
Mia Englundin töissä toistuvat ympyriäiset muodot.
Jos Mia Englund olisi suomalainen, voisi luulla hänen laulaneen Popedaa muovaillessaan näyttelytöitään (”Itse pidän makeista munkeista…”) Hänen työnsä toistavat rinkilän muotoa suurempina ja pienempinä versioina.
Perusnäyttelyssä tavaraa on esillä paljon. Näyttelyn ideasta on vaikea saada kiinni. Tuntuu, että esineitä on ryhmitelty kuin myymäläsomistusta varten, samaan vitriiniin sellaiset, jotka näyttävät kivoilta yhdessä. Esineet eivät tunnu järjestetyn esimerkiksi iän, käyttötarkoituksen, tekijän, materiaalin tai jonkin muun teeman mukaisesti. Informaatiota oli sivussa pienissä keltaisissa kylteissä ainakin sen verran, kuka on minkäkin kapistuksen tehnyt. Tietopuolen keltainen ilme on kaiketi valittu sopimaan talon postihistoriaan, mutta ei ole tekstien lukemisen kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Myönnän, etten ruvennut erityisen hartaasti inforuutuihin syventymään.
Toivottavasti sympaattinen pehmolelu ei haalistu ikkunasta tulevassa valossa. Värikkäät lasiesineet sen sijaan ovat edukseen, kun niiden lävitse tulee valoa.
Näyttely koskee nimen omaan nykyajan taidekäsityötä. Esineitä on pääasiassa 1980-luvulta eteenpäin aivan tuoreisiin hankintoihin asti eli yleisilme on aika moderni. Se ei silti riitele viehättävän talon kanssa. Perusnäyttely arvatenkin elää ja kehittyy jatkossa uusien hankintojen myötä. Ehkä paras nähtävyys tässä käyntikohteessa on kuitenkin itse talo.
