Ajatuksia aalloilta

Bretagne ilman merta olisi vähän niin kuin Savo ilman järvimaisemaa tai Lappi ilman tuntureita; vähän vähemmän sykähdyttävä.

Viime kuukausien aikana mä olen päässyt sen äärelle muutamia kertoja. Ensimmäisellä kerralla aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta maalaten kasvoilleni omppuposket, oli loppukesä, ja näin erään miehen lähtevän kymmenen kuukauden maailmanympäryspurjehdukselle. Mietin sitä, miten joku voi rakastaa merimaisemaa niin paljon, että jaksaa katsoa sitä mun vaihtovuoteni mittaisen ajan astumatta kertaakaan maan pinnalle. Ymmärsin vähän paremmin ajatellessani niitä öitä, jotka hän viettää maaten veneensä kannella. Hänellä on suolan haju vaatteissaan, kädet takaraivolla, yllään koko ilmakehän kokoinen tähtitaivas ja varmuus siitä, että maapallon täytyy olla pyöreä.

Lokakuussa kävelin Carnac-nimisen lomakylän hiekkarannalla niin isäntäperheeni äidin kuin myöhemmin myös australialaisen ja brasilialaisen ystäväni kanssa. Jostain syystä horisontti teki mut tyhjyydessään vähän levottomaksi, ja muistelin Saimaata, jonka rannalla olen miettinyt lukuisia kertoja sitä, kuinka monessa minuutissa vastarannalle voi uida tai luistella.

Viime viikolla mä kokeilin suppailua ensimmäistä kertaa koskaan! Meri on kiva rannalta, mutta vielä hauskempi, kun siihen molskahtaa surffilaudan päältä. Meneillään on toinen lomaviikko, ja musta tuntuu, että olen loman aikana kehittynyt ranskan ymmärtämisessä ihan valtavasti, mutta surffisanasto ei silti ole vielä ihan hallussa. Molskahdin siis aika montakin kertaa, mutta mulla oli onneksi kärsivällinen opettaja. Kaikista kauneinta tällä vähän syrjäisemmällä rannalla oli kuitenkin hevoset, jotka laukkasivat rantaviivaa pitkin säikäyttäen hiekalla tepastelleet lokit lentoon – voitteko kuvitella mitään elokuvamaisempaa?

(Bongatkaa Suomi!)

 

Terkkuja kotiin ♥