je suis arrivée
Sain sieltä Suomesta tällaisen terveiset, ja voin tavallaan samaistua Carmeniin, niin hyvin kuin mulla täällä meneekin 😀
*
Kahden pitkän matikan ja kahden biologian kurssin pohjalta voin kertoa, että mulla taitaa olla kaksi sydäntä: mä kun oon kuullut, että koti on siellä, missä sydän on, ja mun koti on yhä Suomessa, mutta samaan aikaan musta tuntuu, että Ranska on lähellä varastaa mun sydämen.
Siitä on nyt 8 päivää, kun mä saavuin lentokentälle Pariisiin, enkä oo aika pitkään aikaan itkenyt yhtä paljon kuin tuona päivänä! Mun takana lentokoneessa istui kaksi muuta tulevaa Rotary-ranskatarta, enkä mä voinut kuin miettiä, että miten ne tytöt saattoivat hymyillä ja nauraa koko matkan mun parkuessa koti-ikävää. En tosiaankaan odottanut itseltäni sellaista reaktiota, mutta kaipa se on ihan luonnollista, kun taakse jää niin monta niin ihmeellisen rakasta ihmistä.
Heti lentokentällä pääsin tutustumaan uusiin, parhaisiin ystäviini eli Bretagnen muihin vaihto-oppilaisiin. Meidän noin 30 ihmisen poppoosta suurin osa tulee Amerikan mantereilta, kun taas Euroopasta meitä on kaksi, Australiasta kaksi ja Aasiasta neljä. Paremmin me tutustuimme viime viikonloppuna, kun meille järjestettiin täällä uudessa kotikaupungissani, Vannesissa, orientaatioleiri. Ranskan tuntien, turistikierrosten, piknikien ja ukulelekonserttien lisäksi me ehdimme tutustua toisiimme ja toistemme kotimaihin, ja mä pahoin pelkään, etten ole antanut Suomesta hirveän hyvää kuvaa – pahimmassa tapauksessa vaihto-oppilaskaverini kuvittelevat, että meillä on hirviä kaikkialla, suomalaista laatuviihdettä on korttipelillä kiduttaminen, salmiakki tehdään laboratoriossa ammoniumkloridista, ainoa suomalainen tanssi on letkajenkka (tosin onko meillä mitään muita tansseja?), ja silmiin katsotaan vain, jos toisen kasvoissa on likaa.
Leirin ja lentokentän välissä oli päivä, jona pääsin tutustumaan ensimmäiseen host-perheeseeni. Mun kanssa saman katon alla asustaa Claudie-niminen äiti ja 9-vuotias Arthur, mutta lomilla ja viikonloppuisin näen myös 21-vuotiasta Morgania ja 19-vuotiasta Maïwennea. Koko perhe vaikutti heti paikalla tosi mukavalta, ja ainakaan näin viikkoa myöhemmin en ole muuttanut mieltäni! Claudie auttaa mua kaikessa, minkä kanssa mulla on ongelmia, eikä hermostu aamuisin (ainakaan vielä), kun olen ihan vähällä myöhästyä. Arthurin ja mun välillä on pienoinen kielimuuri, mikä ei ole estänyt mua oppimasta Minecraftin pelaamista supersöpön opettajani avulla.
Maanantaina mä aloitin koulun ja pääsin samalla käsiksi tavallisen ranskalaistytön elämään, joka on harmi kyllä yhtä kiireistä kuin Suomessakin. Tämän takia mun on nyt käytävä yöpuulle ja jätettävä koulutarinat ja uuden kotikaupunkini ylistys ensi postaukseen, mutta voin mä sen verran kertoa, että päivät ovat pitkiä ja matikka vaikeaa, mutta kaikki on kivoja ja kielen ymmärrys paranee päivä päivältä. On jännä nähdä, milloin koittaa ensimmäinen oppitunti, jona oikeasti opin jotain!
PS. Se saattoikin tulla jo ilmi, mutta koti-ikävä on helpottanut viikon mittaan roimasti. :)
*
The past week I’ve missed Finland, mocked Finland and learned to play Minecraft (and maybe some French as well).