Aika on kauhean suhteellinen käsite.
Siitä, kun mä lähdin Ranskaan, tulee tänään neljä viikkoa. Neljä viikkoa tarkoittaa vain 28 päivää, mutta toisaalta yhtä kahdestoistaosaa vuodesta ja kymmenesosaa mun ajastani täällä, ja kun ajattelen sitä, kuinka monta kokemusta näihin neljään viikkoon on mahtunut, hämmennyn kuin ranskan opiskelusta konsanaan.
Luin eilen päiväkirjaani viimeisen kuukauden ajalta ja törmäsin vaikka mihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka tuntuivat nyt tosi etäisiltä tai jotka olin jo unohtanut kokeneeni. Asiat ovat ehtineet muuttua tosi moneen kertaan, ja siksi olen tosi kiitollinen itselleni siitä, että olen välillä uhrannut yöunet kirjoittamiselle.
Tällaisia juttuja mä oon kuukauden aikana miettinyt (Ranska on kai tehnyt musta vähän itsekeskeisen kun siteeraan itseäni):
Tiistai 29.8.
Tämä tiistai saattoi olla mun elämäni hulluin päivä. Lizzy (viime vuoden vaihto-oppilas Ristiinassa) kertoi, että sillä hetkellä, kun astuu pois turvatarkastuksesta, kokee sellaisen vapauden, jonka alle jää kaikki ikävä. No, mä en kokenut sitä. Ikävä vyöryi mun päälleni ja itkin lohduttomammin kuin viimeiseen seitsemään vuoteen.
Sillä hetkellä, enkä vielä moneen tuntiin, en itkenyt ikävää vaan yksinkertaisesti sitä valtavaa kiitollisuuttani ja kyvyttömyyttäni korvata tai edes tuoda sitä koskaan ilmi. Bussimatkan aikana mä mietin sitä, miten itsekästä on noin vain lähteä ja jättää kaikki tärkeät tyypit taakse.
Perjantai 8.9.
Viimeisen kymmenen päivän aikana, ihan joka päivä ja tunti ja minuutti, mä olen ajatellut tosi paljon. Ja tuntenut. On vähän uuvuttavaakin pohtia joka asiaa ja muuttaa mieltään tunnin välein, mutta pääasia on varmaan se, että olen pohjimmiltani tosi onnellinen. Viime viikonloppuna musta tuntui, kuin aikaa olisi mennyt jo viikkoja, mutta koulun alun myötä arki tasoittui ja aika menee normaaliin tahtiin.
Muut vaihto-oppilaat ovat aivan ihania ja mun tuki ja turva samankaltaisine kokemuksinen, vaikka viime viikonloppuna tunsinkin itseni aivan järkyttävän kankeaksi ja hiljaiseksi suomalaiseksi. Muut tuntuivat silti tykkäävän musta ja olin niiden mielestä tosi söpö! On ihanaa huomata, ettei mun tarvinnut olla yhtään enempää kuin mä saadakseni ystäviä.
Maanantai 11.9.
Pääsin liikkaryhmään, joka luistelee kolmannen neljänneksen vuodesta ja se vasta on kivaa! Ikävöin suomalaista talvea jo etukäteen, ja oikeastaan Suomea ylipäätään. Täällä on kaikki tosi hyvin, enkä lähtisi vielä kotiin, mutta Suomi merkkaa mulle ihan hullun paljon. Luen tässä juuri viime vuoden aikana kirjoittamiani runoja, ja niistä tulee hurjan haikea olo, sillä olen kirjoittanut siitä, miten tietoinen olin onnellisuudestani ja vähän ahdistunut siitä, että lähtö tarkoittaisi myös luopumista. Kirjoitin siitä, miten Saimaa kimaltaa, miten Kolin vaarojen huiput kimaltaa, miten mun ystävien silmät kimalsivat meidän nauraessa ja miten taianomaiselta tuntui Annin lähtö, Lizzyn lähtö ja mun oma lähtö ja etenkin ne kahleet, jotka levittäytyivät lähtöjen ja paluiden myötä eri kaupunkeihin.
Tiistai 12.9.
En ole edelliseen kahteen viikkoon miettinyt kuin sitä, millainen mä olen muiden silmissä – olenko tarpeeksi pirteä, cool, sosiaalinen tai kohtelias, ja puhunko liikaa, liian vähän, olenko liian etäinen, tai mitä muut ajattelee, jos tahdon olla nyt yksin tai sanon tämän englanniksi. Tuntui hyvältä tänään muistaa, että ennen kuin mä lähdin, tykkäsin itsestäni tosi paljon. Uskonkin, mun eka vaihto-oppilasoivallukseni onkin siis se, ettei itseään voi kokea oloasi hyväksytyksi jollei itse hyväksy itseään (olisin tietty voinut lukea tämän vaikka Pinterestistä mutta oli hauskempaa matkustaa sen vuoksi Ranskaan).
Torstai 14.9.
Se on hassua, miten huonosti päivä voi alkaa ja päättyä silti ihan huipusti. Aamulla myöhästyin junasta ja koulusta ja kaikki oli pielessä, mutta äsken mä istuin taas junassa matkalla kotiin ja kuuntelin Dolly Partonia ja olin onnellinen siitä, miten mä olen asettunut tänne Vannesiin. Kuulin Dollyn laulavan ”Wildflowers don’t care where they grow” ja tajusin, että mun kuuluu olla just täällä just nyt mutta voisin olla missä vain muuallakin ja olla yhtä valtavan onnellinen, koska mä olen hullun onnekas.
18.9. Maanantai
Kun tulin kotiin, juoksin Arthurin (8-vuotias host-veljeni, ihana!) kanssa ympäri pihaa ja etsin hyönteisiä, mistä tuli ihan mieleen Oiva-serkku pikkuisena, sen suurennuslasi ja kesät mummolassa. Sitten huomasin, että täältä pihalta löytyy koivu! Siitä tulee tosi kotoisa olo, enkä tarvitsisi nyt kuin Pojun, uusia vihreän kuulan makuisia Jaffa-keksejä ja suomenkielisen kirjan, ja kaikki olisi vaaaaaltavan hyvin (nytkin on, mutta vain yhdellä a:lla)!
20.9. Keskiviikko
Tänään kävin sellaisessa kielikahvilassa, jossa istuttiin AA-kerhon tyyliin ringissä ja tutustuttiin toisiimme ranskaksi. Toisin kuin olin odottanut, mä olin ainoa vaihto-oppilas, ja kahta, kolmea muuta lukuun ottamatta kaikki paikallaolijat olivat pakolaisia tai muuten vain lähteneet pakoon kotimaansa ongelmia. Tuntui melkein pahalta tuntea itsensä niin etuoikeutetuksi. Kaikki siellä olivat kuitenkin tosi mukavia!
24.9. Sunnuntai
Tänään olen miettinyt vain sitä, miten järjettömän iloisiksi mun ympärilläni olevat ihmiset mut tekevät. Osa vaihto-oppilaista kokoontui tänään Brechiin ajamaan kartingia, joten vietin heidän kanssaan mahtavan päivän. Me merkataan toisillemme valtavasti, ja on ihanaa, miten läsnä se on kaikessa, mitä me yhdessä tehdään.
Koulukavereidenkin osalta näyttää siltä, että he todella aikovat ottaa mut porukkaan. Mulla alkaa olla täällä oma paikka!
Näiden pätkien perusteella voisi ehkä kuvitella, että kaikki oli alkuun aivan kamalaa ja nyt maailman parasta, mutta oikeasti olen ihan joka päivä nauranut koko suun leveydeltä mutta kaivannut vähän myös kotia. Musta on kivaakin tuntea vähän kaikkea!
Terkkuja kotiin. ♥
