Suomalaisen ja ranskalaisen koulun eroista

Lo

 

Coucou! Mä voisin pahoitella sitä, kuinka harvoin kirjoitan tänne blogiin, mutta oikeasti olen kyllä aika kiitollinen siitä, ettei mulla ole ollut aikaa istua tietokoneen edessä. Mulle kuuluu hyvää, sillä olen saanut arjesta kiinni, löytänyt kavereita, oppinut poskipususystemin (!) ja kehittynyt hurjasti ranskassa, etenkin, mitä tulee ymmärtämiseen (oli tosi turhauttavaa puhua paljon enemmän kuin ymmärtää! Aivan alussa en pystynyt edes jakamaan kuulemaani lausetta sanoihin, vaan se kuulosti pääasassa epämääräiseltä mussutukselta). Arjen alettua mun ja host-äitini välillä oli ensimmäistä kertaa pientä kireyttä, ja kuten mulle Suomessa monta kertaa ennustettiin, liittyi se mun kateissa olleeseen puhelimeen. Siinä äiti, mummo ja muut kuitenkin olivat väärässä, ettenkö muka voisi mennä lounaspöytään yöpuvussa!

Koulussa olen saanut totutella aika erilaiseen menoon kuin Suomen maalla, ja täytyy tunnustaa, että mulla on vähän ikävä oman lukion rentoutta. En sano, että Ranskassa koulu olisi aivan kamalan tiukkapipoista, mutta ranskalaisen lukion kummallisuuksien pohjalta saa helposti listan kaikesta siitä, mitä mä kaipaan omasta, rakkaasta Ristiinan lukiosta. Ikävä on ollut muun muassa…

…sohvia, pöytiä ja niitä hauskoja kasveja, joita Ristiinassa on käytäillä, sillä täällä niin ne kuin luokatkin ovat vähän ankeita. Oon moneen kertaan ajatellut, että jo parilla puulla tiloista saataisiin paljon viihtyisämpiä! Naulakkojakaan ei ole (ehkä siksi, että 2 000 oppilaan koulussa ei välttämättä kannata jättää mitään tavaroitaan vartioimatta), vaan takkeja kannetaan mukana luokasta toiseen. Ja voi, mitä antaisinkaan sellaisista päiväunikelpoisista sohvista, joilla oli ihanaa torkkua välitunneilla (mieluiten uskonnonopettajan ukulelen säestämänä)! Kampuksen piha on oikein kiva, sillä sieltä löytyy niin nurmialueita kuin pöytiäkin – sekä tupakointialue.

…kurssivalintoja, siitäkin huolimatta, että olisi varmaan aika simppeliä valita vain kirjallisuuden, tieteen ja yhteiskuntatieteen välillä. Päätös tehdään täällä ensimmäisen lukiovuoden jälkeen, ja seuraavat kaksi vuotta opiskelut painottuvat joko matikkaan, fysiikkaan ja biologiaan, yhteiskuntaoppiin, historiaan ja maantietoon tai kieliin ja kirjallisuuteen. Hassua musta oli kuulla, että tiedelinjan opiskelijoilla on ehdottomasti eniten jatko-opiskelumahdollisuuksia, kun taas kirjallisuuslinjalle ei kannata mennä jossei ole ihan varma, että tahtoo tulevaisuudessa tehdä juuri kirjoittamiseen liittyviä töitä. Mä käyn toista vuotta yhteiskuntatiedelinjalla, ja siellä on oikein mukavaa, joskin haaveilin kirjallisuuslinjasta ja tykkään Suomen kurssisysteemin monipuolisuudesta.

…Quizletteja ja muuta teknologiaa, vaikken tahtoisikaan sitä myöntää! Täällä tunnit ovat useasti aika yksitoikkoisia ja koostuvat pelkästä kirjoittamisesta. Opettajilla on käytössään tussitaulu, projektori ja tietokone (ei sitä piirtoheitinjuttua), oppilailla taas vihko, kynä ja kirja – ei tietokoneita tai varsinkaan puhelimia. Toisaalta perinteisin keinoin opiskelu on ihan mukavaa, mutta diaesityksiä mä kyllä kaipaan, sillä opettajien käsialasta ei saa mitään selvää!

…sisäänpotkijaisia ynnä muita tapahtumia, sillä kuten kerroin, ei oppitunneissa tai koulupäivissä ylipäätään ole hirveästi vaihtelua. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että oppilaiden persoonat eivät pääse oppitunneilla esiin juuri mitenkään, ja meidänkin vasta muodostettuun luokkaan syntyisi varmaan parempi yhteishenki, jos yhdessä tehtäisiin muutakin kuin tuijotettaisiin taululle. Tästä huolimatta kaikki ovat luokassa tosi mukavia toisilleen ( – ja yhdelle eksynyttä koiranpentua muistuttavalle vaihto-oppilaalle)!

…opettajien etu- ja lempinimiä, täällä kun on vaan madameita ja monsieureja. Tähän olin osannut varautuakin, mutta se mua ihmetytti, että opettajat eli professeurit eivät kunnioita oppilaita lainkaan samalla tavalla kuin he odottavat oppilaiden kunnioittavan heitä. Sen sijaan on ihan ookoo, jos opettaja naurattaa muuta luokkaa yhden oppilaan kustannuksella, ja muutamien vaihto-oppilaskavereideni opettajien vitsit ovat olleet jopa ilkeitä. Mun opettajat ovat onneksi ihan mukavia ja oon tehnyt työn heidän puolestaan vastaamalla jollain tapaa väärin jokaikiseen kysymykseen, joka mulle on esitetty. En edes tiedä, kuinka monta kertaa koko luokka on kääntynyt nauramaan takarivin hölmölle Lotta-raukalle, mutta onneksi mä osaan itsekin nauraa itselleni!

…ruokajonoa, sillä voin kertoa, että täällä ruokaa odotetaan enemmänkin eläintarhatyyliin! Ruokala itsessään sijaitsee parinsadan metrin päästä kampukselta asuntolan yhteydessä, ja se on sen verran pieni, että oppilaat odottavat ulkona. Parin minuutin välein ovet avataan ja sisään päästetään parikymmentä ihmistä, eikä sillä ole mitään väliä, milloin on saapunut paikalle, vaan sillä, että osaa töniä, tunkea ja kiipeillä kaiteiden yli. Mua on alkanut pari kertaa naurattaa siellä tungoksessa, kun olen ajatellut Sami Hedbergiä imitoimassa suomalaisia jonossa, koska onhan se nyt aika lähellä totuutta! Kouluruoka on täällä kuitenkin kaiken sen taistelun ja odottamisen arvoista, sillä 6 euron lounaaseen saa valita itse annoksen lisäksi erilaisia salaatteja, kastikkeita, hedelmiä, jugurttia, vanukasta ja muita jälkkäreitä. Jokaisella luokalla on kerran viikossa päivä, jolloin se lounastaa ruokalan sijaan kanttiinissa, jossa syödään enemmänkin amerikan malliin: tarjolla on hampurilaisia, toasteja, panineja, ranskiksia ja limpparia!

Koulussa on kaikesta huolimatta tosi kivaa, ja mun lempparijuttuja siellä ovat kampuksen oma kirjasto, lounaaseen loppuvat keskiviikot sekä kahden tunnin lounastunnit, jolloin ehtii vaikka käydä kaupungilla syömässä tai ostoksilla. Pikkuhiljaa mä alan ymmärtämään jotain tunneillakin, mikä tekee niistä ehkä vähän vähemmän pitkästyttäviä!

Loppuun mun on tehtävä sellainen tunnustus, että olen ollut Ranskassa lähes kolme viikkoa ottamatta kamerallani ainoatakaan kuvaa. Otin varmaan viime vuoden aikana niitä liikaa, sillä nyt musta on hirvittävän mukavaa vain kulkea ympäriinsä ja pyöritellä päätäni joka suuntaan nähdäkseni ja muistaakseni kaiken omin silmin enkä linssin läpi. Kävelin tässä yksi päivä ympäri Vannesin vanhaa kaupunkia ja silloin mun oli pakko kaivaa kännykkä pariin kertaan esille, jotta voisin näyttää täällä blogissa sen, miten kivassa paikassa mä asun. Sääli, ettei nää kuvat tee lainkaan oikeutta todellisille maisemille!