Valentinot
Olen aina rakastanut kenkiä. Kauniita, korkeakorkoisia, tyylikkäitä kenkiä. Myös lapsena, vaikka seuraavasta tapahtumasta ei kyllä ole mitään mielikuvaa. Olin jotain 5-vuotias, asuimme Lieksan syrjäkylällä. Isä oli ollut Kyproksella hankkimassa talonrakennusrahaa, piirustukset ja kaikki olivat valmiina – sen kuin vaan uutta kotia rakentamaan. Asuimme tontilla olevassa vanhassa hirsitalossa parempia päiviä odottelemassa. Isä sairastui kuitenkin Kyproksella ollessaan (tai oli ollut sairaana ties kuinka kauan) aivokasvaimeen – ja kotiin palattuaan niiltä sijoiltaan hänet töytyytettiin Helsinkiin leikkaukseen, joka tietenkin 60-luvun tekniikalla pahasti epäonnistui. Sairastaminen ei ollut halpaa huvia, ja elimmekin jo melkoisessa köyhyydessä. Ei vesijohtoa, ei sähköä, ei puhelinta, ei edes sisävessaa.
Minä olin alkukesästä käynyt kauppalassa äidin kanssa ja nähnyt kenkäkaupassa kauniit lakeerikengät. Tietenkin minä olin tahtonut saada ne, mutta koska rahaa ei ollut ja pikkukenkäni olivat käyneet liian pieniksi, päätti äitini ostaa minulle käytännöllisemmät mokkasiinit.
Naapurin Hilma hoiteli lehmiään kesannolla meidän pellon takana. Usein istuin aidalla ja juttelin Hilmalle niitä näitä, ja kerran olin paljastanut salaisuuden: ”mahtaa se äiti ehtii minun kenkii, vaan ei takkuulla löyvä”. Hilma oli vähän myöhemmin jutellut äitini kanssa ja kysynyt, että onkohan siltä teidän tytöltä kengät häveissä. Äiti siihen, että on on, ja että hän on etsinyt uusia kenkiä kissojen ja koirien kanssa, vaan niistä ei näy jälkeäkään. Ainoat kengät, uudetkin vielä ja nätit mokkasiinit. Hilma oli sanonut, että tyttöpä kävi hänen luonaan juttelemassa ja kertoi, mihin oli kengät laittanut. Hän oli kyllä vannonut, että ei kerro asiasta äidilleni, mutta sen hän paljastaa, että kengät ovat ulkohuusin alla heinillä peitettyinä. Eipä siinä auttanut muu kuin lähteä Lieksaan ostamaan niitä lakeerikenkiä. Miten sitä mainoksessakin sanotaan, että elämä olisi paljon helpompaa, jos saisi lahjaksi sitä, mitä haluaa!
En muista, että kauniiden kenkien saaminen olisi ollut tämän episodin jälkeen kovinkaan vaikeaa. Nykyäänkin ostan kenkäni ulkonäön perusteella – en ajattele mukavuutta tai edullisuutta. Kuvan strassikorkoiset samettikengät (Valentino) ostin vuonna 1987. Ne on tanssittu melkein puhki, eivätkä ne ole enää käytössä. Kengät ovat niin kauniit, että en voi antaa niitä pois, vaan haluan pitää ne muistojen joukossa.
