Jo lukio aikoinani elämän ollessa ajoittain kurjaa milloin mistäkin, päätin, että minäpä lähden Ranskaan kun vain suinkin voin, teen siellä itselleni oman tilan olla. Aloitin Ranskankielen opiskelun jota jatkui vähemmän menestyksekkäästi kolme kurssia jolloin lopetin sen. Itselläni on ollu aina huono kielipää. Meni yhteensä kuusi vuotta kunnes aloitin kielen opiskelun uudelleen opiskelujeni ja töideni ohella iltakoulussa. Motivaattorina toimi tällä kertaa jo varmistunut opiskelupaikka puoleksi vuodeksi Pohjois Ranskaan. 

Yhtäkkiä olinkin uudessa kotikaupungissani kahden 20 kiloisen laukun kanssa. Taksikuski otti ylihintaa viedessäni minut uudelle kotikadulleni. Minulla oli tärskyt vuokraisäntäni kanssa 17.30 ja olin paikalla 17.45, vuokraisäntä tuli paikalle varttia myöhemmin. Uteliaita ihmisiä tuli paikalle kyselemään mistä olen ja miksi olen täällä. Irvistelivät, kun sanoin etten puhu sujuvaa Ranskaa. En kehdannut myöntää, etten puhu kieltä lähes ollenkaan. 

Olin matkustanut melkein kaksitoista tuntia enneen kuin pääsin uuteen asuntooni. Kaikki näytti niin kolkolta. Kello oli melkein seitsemän joten oli pakko lähteä kaupungille ostamaan tyyny ja peitto yötä varten. Kysyin neuvoa metropysäkille kutakuinkin näin: ”Excuses moi, mais je suis perdu. Where is the nearest metro?” /anteeksi, mutta olen eksynyt, mutta missä on lähin metro? Kolmas ihminen ymmärsi mitä yritin kysyä ja näytti mihin suuntaan pitäisi lähteä. Olo oli yhtä hukassa kuin fyysisestikin. 

Kaupassa myyjä ei ymmärtänyt, kun yritin kysyä mistä löytäisin tyynyn ja peiton. Huuteli jopa takanani olevaan jonoon puhuuko kukaan englantia. Vastaukset kuului perä toisensa jälkeen: Non, non, non. No eipä mitään. Löysin omin nokkineni myöhemmin. Ensimmäisen yön nukuin ilman lakanoita, nettiä, lämmintä vettä. Sähköistä olin onnellinen. Kävin lähikaupastani matkalla hakemassa ison pullon olutta ja patongin. Kauppias naureskeli isoille kantamuksilleni joilla täytin ostoskärryn kun en enää jaksanut kantaa niitä. Olisin sanonut jotain näppärää takaisin jos olisin osannut. Söin evääni uudessa asunnossani ja ihmettelin mihin ihmeeseen olen tullut ja miten ihmeessä tulen täällä pärjäämään. Asiaan kuului tietysti itkuinen puhelu poikaystävälle ja äidille. Äidille soitin toki ensin jolloin vielä en iljennyt itkeä ettei huolestuisi. 

Tuosta päivästä on aikaa nyt kolme kuukautta ja voin sanoa, että olen jo paljon vahvempi. Kokemus tänne sopeutumiseen on ollut kasvattavaa. Epäonnea on ollut matkassa monesti, mutta yritän ajatella myös positiviisia puolia joita löytyy vähintäänkin yhtä monta. Mielenkiinnolla jään odottamaan kun aikaa näistä uusista kokemuksista on kulunut enemmän, ja saan nähdä mitkä tunteet ja muistot ovat ensimmäisenä mielessä.