Minä olen äiti.

Se on määritelmä, jota käytän kertoessani itsestäni – tilanteesta riippuen – ensimmäisen viiden sanan joukossa. Sitä se on siksi, että äitiys määrittelee sitä, kuka olen. Tämä johtuu siitä, että koen äitiyden tehneen minusta monelta osin sellaisen, mikä olen nyt. 

Enkä osaa kuvitella itseäni ilman tätä määritelmää. En silti koe, että se olisi koko elämäni keskipiste. Olen muutakin. En ole koskaan, missään vaiheessa äitiyttäni halunnut olla pelkästään äiti. Olen halunnut käydä töissä, opiskella ja harrastaa, jo lapsen ollessa ihan pieni. Mutta niitäkin olen tehnyt äitiyden ehdoilla. Välillä on pelottavaa, miten iso osa persoonaani äitiys on. En tiedä, olisiko minusta tullut yhtään mitään ilman sitä. 

Ehkä siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat valinneet toisin. He, jotka valitsevat lapsettoman elämän, ovat minun silmissäni mielettömän kokonaisia ihmisiä, jotka tuntevat itsensä. He tietävät, keitä ovat. He eivät tarvitse äitiyden kaltaista pelastusrengasta pysyäkseen pinnalla, kuten minä. (Korostan, että äitiys on minulle itselleni tuonkaltainen pelastusrengas, enkä väitä, että kukaan muu kokisi äitiyden samalla tavalla.)

Lapsettomuus valintana vaatii rohkeutta ja vahvuutta yhteiskunnassa, jossa oletetaan kaikkien haluavan lapsia. Vielä enemmän nostan hattua heille, jotka valitsevat elämän sinkkuna, sillä sitä vasta kummastellaankin! Itse olen yrittänyt välttää tällaisia oletuksia, vaikka huomaankin sen joskus tulevan tiedostamatta. 

Minun silmissäni sellainen ihminen, joka ei koe tarvitsevansa ketään muuta ollakseen jotain, ei omaa lasta ja/tai parisuhdetta, pysyy pinnalla omin ehdoin. Hän on se, joka on tehnyt itselleen jämäkän lautan, ja seilaa kohti tuntematonta ylväästi, vaikka välillä kohtaisikin myrskyjä. Hän ei pidä kiinni mistään, vaan luottaa kykyynsä uida syvissäkin vesissä uppoamatta.

Itse pysyn pinnalla vain vaivoin ilman pelastusrengastani. En ole kokeillut kauanko jaksaisin räpistellä, ennen kuin uppoaisin. Toivottavasti minun ei koskaan tarvitsekaan.