Päivä sumussa
Kello soi herättäen minut totaalisen karmean yön jälkeen. Heräilin yöllä paniikissa ja ahdistuneena, halusin nukahtaa koska tiesin että muuten väsyttää, mutten pystynyt koska pää ei lopettanut kelaamasta samoja ajatuksia uudelleen ja uudelleen. Päädyin heijaamaan itseäni tunniksi kunnes kävin rauhoittumassa salaa kuusivuotiaani vieressä. Tarvitsin ihmistä, tarvitsin ankkurin, joka sitoi minut jälleen todellisuuteen ja muistutti kaiken sen synkän sumun läpi, mikä on tärkeintä ja miksi olen elossa.
Aamulla en jaksaisi nousta sängystä. Eikö lapsi pääsisi itse päiväkotiin? Ei, siispä on pakko nousta. Jääkaapissa ei ole ruokaa. Ainiin, en eilen pystynytkään käymään kaupassa. Onneksi lapsi saa lounaan päiväkodissa. Itselläni onkin jo paha olo, koska otin aamulla lääkkeen. Mikään ruoka ei mene alas, mutta jos en syö, olo pahenee. Kaadan lapselle muroja lautaselle, itse pakotan alas banaanin. Tärisevin käsin puen jälleen löhöhousut ja hupparin, vedän tukan kiinni ja pesen hampaat.
Lapsi juoksee kavereiden kanssa kiikkumaan, minä raahaudun 100 metriä kotiin ja vajoan sohvalle. Tuijotan ilmeettömänä vuoroin seinää, vuoroin Netflixiä. Äiti soittaa, nukahdan. Isä soittaa, pari ystävää laittaa viestiä. Syön pussipastaa, koska se on ainoa asia mitä voin ajatella syöväni yökkimättä. Hikoilen, tärisen, voin pahoin. Tajuan, että minun on pakko käydä kaupassa, jotta saan lapselle ruokaa. Menen lähikauppaan, haalin syötäväksi kaikkea helppoa, jota ei tarvitse edes tehdä. Niskani nykii, käteni tekee taas sitä pakkoliikettä, mitä se tekee kun minua ahdistaa. En uskalla katsoa ketään silmiin.
Loppupäivän makaan sohvalla. Äiti soittaa, ystävät laittavat viestiä. Isä soittaa ja patistaa lenkille. Lyön luurin korvaan ja purskahdan itkuun. Lääkkeet saavat minut hikoilemaan ja sydämen hakkaamaan. Minulla on ainainen jano. En voi kuvitella tekeväni mitään liikuntaa, ja koen rakkaudella sanotun kehoituksen painostuksena. Isä soittaa takaisin ja pyytää anteeksi. Selitän, miksi suutuin.
Joku tulee käymään, pahat ajatukset ajautuvat pois hetkeksi. Lapsi leikkii naapurissa, annoin sille mikropizzaa. Paha olo on lievempi iltaa kohti, joten syön leipää ja jugurttia. Väsyttää, mutta tiedän että yöstä tulee taas huono. Katselen telkkaria, komentelen lasta hampaanpesulle. Saan juuri ja juuri luettua iltasadun ja peiteltyä lapsen nukkumaan, jonka jälkeen romahdan sänkyyn kuin puolikuollut.
Taas yksi päivä takana. Sairaslomaa jäljellä enää huomisen verran. Mietin, että minun pitäisi pystyä enempään. Mietin, miksi en pysty. Välillä kiroan sitä, etten voi jäädä aamuisin sänkyyn, että on pakko jaksaa ruokakauppaa ja päiväkotia. Silti tiedän, että lapsen takia sitä jaksaa. Ja lapsen takia sitä ei tartu siihen terävimpään puukkoon ja vie sitä iholle, vaikka ajatukset niin käskevät. Lapsen takia sitä ymmärtää, että mieli on sairas ja tekee elämästäni nyt tällaisen.
Ehkä huomenna on hiukan helpompaa.
(Selvennettäköön, että tämä kuvaus on viime elokuulta, jolloin masennukseni oli pahimmillaan. Nyt päiväkuvaukseni olisi ihan toisenlainen, paitsi että kyllä minä edelleen Netflixiä katson, melkein joka päivä ;) )