Kesken mennyt elämä
Raskauteni todettiin päättyneeksi tämän päiväisessä ultraäänitutkimuksessa. Viikko sitten siellä näkyi jotain, mikä oli liian pieni, mutta tänään kohtuni oli tyhjä. Vaikka osasinkin lopputuleman päätellä viikon aikana yltyneestä vuodosta, se särki silti sydämeni.
Meille ei tule tammivauvaa.
Keskenmeno on asia, jota me kaikki pelkäämme nähdessämme tikussa kaksi viivaa. Sen ei koskaan usko osuvan omalle kohdalle, mutta me kaikki tunnemme jonkun joka sen on joutunut kokemaan. Nyt minä olen se, joka on sen(kin) kokenut. Etukäteen sitä pelkää, ettei kestä. Ja onhan tämä ihan hirveää, liian hirveää. Sattuu kamalasti.
Mutta tästä selviää. Ajattelen niin, ettei kyseisen tyypin ollut tarkoituskaan selvitä. Mitä todennäköisimmin keskenmenon aiheutti jokin kromosomivika, ja luonto hoiti tehtävänsä. Ajattelen niin, että se meidän vauva ei ollut tämä ja se on vielä tulossa joskus.
Ja ei ole käynyt mielessäkään, että nyt kaduttaisi meidän avoimuus puhua tästä projektista ja kertoa heti positiivisesta testituloksesta. Eikä ole käynyt mielessäkään, että meidän pitäisi jatkossa olla kertomatta projektimme vaiheista. Joku tätä ehti jo kysyäkin.
Joku kysyi minulta myös, miten aiomme kertoa 7-vuotiaalleni tästä. Miten muuten kuin kertomalla miten asiat ovat? Olen niin läheinen lapseni kanssa, että en voisi kuvitellakaan etten kertoisi hänelle niin raskaudestani heti kuin keskenmenostanikin heti. Hän tietäisi, että jotain on pielessä eikä ymmärtäisi mitä. Tuon ikäinen kyllä tajuaa, kun hänelle vain selittää asiat. Olen kysynyt häneltä, haluaako hän tietää jatkossakin ja vastaus on kyllä. Enemmän kai häntä hämmentää äiti, jolla on ensin paha olo eikä voi nostaa syliin ja sitten äiti, joka itkee sohvalla peiton alla.
Jälleen kerran kohtaan sen faktan, että olen erilainen kun haluan puhua asioista avoimesti ja kertoa niin hyvistä kuin vaikeistakin asioista. Sekä somessa että lähipiirilleni. Oltiin siitä mitä mieltä tahansa, tämä on minun tapani ja elämäni. Jos keskenmenoni johtuu jonkun mielestä siitä, etten osannut pitää raskautta salassa, se ei ole minun vaan hänen ongelmansa. Itsestäni tuntuisi ainakin pahalta olla sellainen ihminen, joka ajattelee tuolla tavalla.
Mutta.
Nyt on siis aika surra, syödä jäätelöä, katsoa Netflixiä ja antaa itselleen aikaa toipua sekä henkisesti että fyysisesti. Ultraaja lupasi, että voimme yrittää heti seuraavasta kierrosta. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa ja niin sanon myös minä.