Mulla on diagnoosi
Masennus. Eli depressio. Mielen sairaus.
Ikävä kyllä monen mielestä se on vain heikkoutta. Tai laiskuutta, tai kehtaamattomuutta. Miksi joku haluaa olla tieten tahtoen vaikea? Ai, että se ihminen on raskas. Koko ajan valittaa. Suuttuu kaikesta. Ottaa kaiken sanomisen itseensä. Sillä on tosi huono itsetunto. Ja niin edelleen.
Se ei ole laiskuutta. Se on sairaus. Se on sairaus pään sisällä, ajatuksissa.
Minä olen kokenut masennukseni niin, että minun päässäni olevat ajatukset eivät ikään kuin kulje samoja ratoja kuin terveellä. Yksinkertainen ajatus tuntuu monimutkaiselta, helppo homma suurelta vuorelta. Järki sanoo, että ”haloo, nyt vain teet sen” tai ”haloo, ei tuo nyt niin vaikea juttu ole”, mutta et vain pysty kuuntelemaan järkeäsi. Tai tottelemaan sitä. Siitäkin tulee huono omatunto. Ja syyllisyys. Ja kierre on valmis.
Masentuneelle jo sängystä nouseminen on suuri saavutus. Saatika sitten joku siivous, kaupassa käynti tai sosiaalinen elämä. Masentunut nukkuu erittäin huonosti ja on koko ajan väsynyt. Minulla masennukseen liittyi voimakasta ahdistusta ja paniikinomaisia kohtauksia. Heräsin öisin vainoharhaisena ja paniikissa, heijasin itseäni enkä tiennyt miten rauhoittua. Ajatukset pahensivat asiaa. Reagoin kaikkeen vaikeaan ja ahdistavaan tärisemällä, hytkyttämällä jalkaa ja tekemällä pakonomaisia liikkeitä kädellä. Ruumiini purki ahdistusta.
Minun masennukseeni liittyi myös itsetuhoisia ajatuksia. Autolla ajaessa teki mieli ajaa moottoritiellä keskikaiteeseen. Terävät puukot houkuttelivat minua kokeilemaan. Kuvittelin monesti käveleväni auton alle. Joinakin synkkinä hetkinä kuvittelin ajavani autolla seinään lapsi kyydissäni. Tiesin, etten toteuttaisi ajatuksiani, ainakaan lapsen suhteen. Mutta ne piinasivat minua. Tästä syystä lääkitys oli minulle ainoa vaihtoehto. En tiedä, olisinko tehnyt itselleni jotain ilman lääkkeitä. Ne pahensivat oloani ensin, ja saivat voimaan pahoin. En pystynyt syömään ja nukuin koko ajan. Mutta pikkuhiljaa minä tavallaan aloin täyttää sitä järkyttävän syvää kuoppaa, jossa olin maannut. Lapiollinen kerrallaan tunsin, että nousin vähän ylemmäs. Nyt koen jo seisovani maan tasalla.
Ilman lääkkeitä en olisi ollut myöskään työkykyinen. Pidin sairaslomaa kolmisen viikkoa. Mielestäni tämä oli liian lyhyt aika, mutta koin suurta syyllisyyttä jokaisesta päivästä. En jaksanut keskittyä, olin väsynyt ja unelias. Tein töitä puoliteholla. Kun työni loppui, olin helpottunut.
Lapseni oli suurin syy siihen, miksi pystyin elämään kuitenkin melko normaalia elämää. Joka aamu oli noustava laittamaan tyttö tarhaan. Ruokaa oli oltava pöydässä, vaikka sitten vain pinaattilettuja tai Heseä. Suihkut, iltapesut ja muut oli pakko hoitaa. Hankimme koiran, ja sen kanssa oli pakko raahautua ulos, tai sai siivota pissat ja kakat lattialta.
Moni läheiseni kysyi, miten minulle voi puhua. Osa suututti minut. Osa turhautti. Moni oli kuitenkin läsnsä ja tukena niin korvaamattomalla tavalla, etten voi sitä edes käsittää. Voin tehdä kokonaan oman kirjoituksensa siitä, miten minä neuvoisin auttamaan masentunutta ja miten häntä voi parhaiten lohduttaa.
Se oli minun masennus-tarinani. Olen edelleen toipumassa suuresta romahduksesta, elämäni meni monella tapaa uusiksi. Lukematon määrä tiedostettuja ja tiedostamattomia ”traumoja” vaikuttaa mieleni hyvinvointiin edelleen. Siitä tässä matkassa on kyse. Parantumisesta.