Lievästi ylipainoinen löllö

Älä laihduta -päivän jälkimainingeissa päätin kirjoittaa jälleen kerran itsestäni lievästi ylipainoisena löllönä.

Aiheesta kirjoittaminen houkuttelee aina, kun asia on tapetilla. Mutta toisaalta aiheesta kirjoittaminen on erittäin vaikeaa. Luin Kukan kirjoittaman tekstin ja itkin. Kumpa joku olisi sanonut minulle nuo sanat jo kauan sitten.

Tässä muutama fakta:

• Haluaisin laihduttaa.
• Painoindeksin, yhteiskunnan ja sukurasitteen takia myös pitäisi laihduttaa.
• Minulle tehdyn sykevälimittauksen tulosten mukaan stressaan niin että kohta henki lähtee.
• Syön kuin sika.
• En ole valmis näkemään nälkää tai syömään pahaa ruokaa vain laihtuakseni.
• Olen tyytymätön fyysiseen itseeni ja sitä myötä henkiseen itseeni, koska en saa laihdutettua.
• Olen solmussa. Ja lievästi ylipainoinen löllö.

Minulle tehtiin Firstbeat-sykevälimittaus, jonka tulosten perusteella stressaan 24/7, myös nukkuessani. Tai itseasiassa etenkin nukkuessani. Siinä missä muut ikäiseni palautuvat öisin keskimäärin 56%, minä palaudun 1%. Koko vuorokauden luku on keskimäärin 26%, minun 2%. Jos tätä menoa jatkan, saan sydärin, diabeteksen tai jotain muuta kamalaa ennen kuin täytän 40.

Kuva.

Onneksi pääsin valmennukseen, jonka myötä tilanteen pitäisi parantua. Ehkä nuo tulokset nähtyäni olen hyväksynyt paremmin sen, että en jaksa liikkua tai syödä terveellisesti. Jos palaudun unijakson aikana 55% huonommin kuin keskiverto 31-vuotias, on ihme että saan ylipäätään mitään tehtyä. Priorisoin tietenkin koulu- ja työhommat sekä lapsen ja koirien hoidot. Lepääminen, vapaa-aika, liikkuminen yms kiva jää yksinkertaisesti tekemättä, koska aika ei riitä enkä jaksa.

Mielestäni luvut kertovat siitä, etten rakasta itseäni. En huolehdi itsestäni. En välitä itsestäni. Se on pysäyttävää.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko muilla kokemuksia sykevälimittauksista tai stressiperäisistä sairasteluista! Tai kertokaa, miten voi oppia rakastamaan itseään niin, että huolehtii itsestään?