Onnenkyyneleitä kansantanssifestareilla

Olen elossa. Kaikesta selviää. Yllätän itseni vahvuudellani ja kyvylläni nousta ylös eri syvyisistä kuopista.

Juuri nyt olen onnellinen siitä, että osaan iloita yksinkertaisista asioista. Aina ei tarvitse miettiä, mitä jostakin pitäminen kertoo minusta, sinusta ja yhteiskunnasta. Hyvä musiikki voi olla joskus vain hyvää musiikkia, Vain Elämää -sarjaa voi rakastaa joka kausi ja kotikaupungin tutut maisemat voivat näyttää tuoreilta ja kauniilta.

Ajattelen, että minulla on toivoa ihmisenä, kun itken onnenkyyneleitä kansantanssifestareilla. Oikeastaan aion alkaa harrastamaan kansantanssia itsekin. Väitän, että mikä tahansa, mistä nauttii, on coolia, ja niin on myös kansantanssi. Olen myös ylpeä taidostani olla innostumatta asioista, joista pitäisi.   

Olen opetellut sanomaan ei ja kyllä asioille, joille ennen sanoin kyllä ja ei. Olen lukenut kirjoja ja pelannut Shakira-peliä ja Tetristä. Olen katsonut Netflixistä Full Housea, ja nauranut ja itkenyt. Olen soittanut pianolla, vaikken osaa ja rakastunut kaikkiin perheenjäseniini päivittäin uudelleen (etenkin koiriini, eikun sittenkin etenkin lapseeni, eikun mieheeni, no eikun kaikkiin!). 

Saako sanoa olevansa onnellinen, vaikka on pari viikkoa aiemmin kokenut keskenmenon? Saako sanoa, että jotkut asiat ovat lampaita susien vaatteissa, ja voivat kauheudestaan huolimatta olla lopulta hyväksi? Sanon, että saa sanoa.