Luin Hesarin sivuilta jutun naisesta, jonka koko perhe kuoli tsunamissa. Jutussa häntä kuvailtiin psykologisella termillä resilientti. Tuollaisilla ihmisillä on synnynnäinen kyky käsitellä vaikeuksia paremmin, kuin muilla. He toipuvat vaikeuksista nopeammin ja heidän koko asenteensa elämään on positiivisempi. Taipumus on jonkinlainen yhdistelmä hyviä geenejä ja kannustavaa kasvuympäristöä. 

Teksti toi heti mieleeni ystäväni Lauran. Hän ei toki ole kohdannut mitään niin kamalaa kuin tsunami, vaan ihan perusjuttuja, joidenlaisia meillä jokaisella on elämässämme: eroja, nuoruuden toilailuja, terveysjuttuja. Yksi vaikea raskausaika.

Silti väitän, että ystäväni Laura on resilientti.

Lauralla on lasi aina puoliksi täynnä, joskus silloinkin kun siinä on vain liru pohjalla. Lauran asenne on aina ihailtavan positiivinen, ja vaikeinakin aikoina hän osaa katsoa huomiseen toiveikkaana ja luottavaisena. Laura ei pidä numeroa itsestään tai positiivisuudestaan, toisin kuin jotkut, jotka toitottavat sitä someissa inspiskuvin ja blogitekstein. (Köh, köh.)

Laura pärjää aina, ja kaikki aina järjestyy. Hän seisoo vastatuulessa selkä suorana, tai oikeastaan vetää siellä jollakin hillittömällä sporttipyörällä niin että viuhuu. Hän on järkevä, muttei arka: Laura uskaltaa kokeilla siipiään ja tehdä rohkeitakin valintoja. Vaikka hypätä vakityöstä opiskelemaan unelma-alaa, vaikka Kelalta ilmoitetaankin, ettei opintotukea heru. Mitäs Laura siihen, ei mitään. Innoissaan lähtee koulunpenkille.

Ja vaikka Laura onkin järkevä, hän ei ole tylsä: hänellä on loistava huumorintaju. Meillä on joskus yhteiset aivot, tai siltä ainakin tuntuu, kun ollaan niin samalla aaltopituudella. Nauretaan edelleen ihan yhtä tyhmille jutuille, kuin 10 vuotta sitten kun ystävystyttiin. 

Parasta Laurassa on se, että häneen voi aina luottaa sataprosenttisesti. Hän on aina valmiina auttamaan, kuuntelemaan, antamaan neuvoja ja vieläpä yllättävän objektiivisesti. Hän osaa katsoa asioita monelta kantilta, näkee kaikessa ja kaikissa hyvää ja osaa laittaa asiat järkeviin mittasuhteisiin. Hän tasoittaa panikoimistani tai yltiöpäistä hehkutustani. Jos kerron Lauralle jotain, tiedän että se jää meidän väliseksi.

Ihailen Lauraa monessa asiassa. Siinä, millainen äiti hän on. Vaikka 2,5-vuotiaan kummipoikani kasvattaminen tämän hetken uhmassa ja levottomissa öissä ei aina ole helppoa, hän tekee sen silti luontevasti ja rennosti. Siinä, miten hän saa ujuteltua arkeensa liikuntahetkiä ja näin pitää huolta myös itsestään. Siinä, miten hän hyväksyy ja suvaitsee kaikenlaisia ihmisiä. Ihailen myös hänen rahankäyttöään ja kärsivällisyyttään.

Hänen elämänasenteensa on jotain, mitä tavoittelen itsekin. 

Laura on hieno ihminen. Ja vieläpä minun ystäväni.