Äitiys.

Siinäpä vasta homma. Tällaisena päivänä, kun tunnet itsesi maailman surkeimmaksi äidiksi, ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Koko aamun olen itkenyt, jokohan tämä kohta alkaa naurattaa? 

Tekisi mieli sanoa, että ei kannata hankkia lapsia. Ellet ole valmis epäonnistumaan, koko ajan, kaikessa. Ellet ole valmis tuntemaan äärimmäistä toivottomuutta, turhautumista, hätää, pelkoa, surua, voimattomuutta, raivoa, ja näitä kaikkia noin päivittäin. 

Ja ainiin! Mainitsinko jo väsymyksen? Äitiyttä on takana jo seitsemän vuotta, ja minulla on vain yksi lapsi. Silti olen ihan sairaan väsynyt, edelleen. En edes halua kuvitella, miten paljon viiden lapsen äitiä väsyttää.

Ja näinä päivinä tekee mieli nostaa lenkkarit puuhun ja lakata yrittämästä. Äitiys on kuin vuori jota pitkin kiipeät, ja joka päivä se on viittä vaille ettet lähde luisumaan alaspäin. Juuri kun luulet saavuttavasi huipun ja luulet seisovasi suorassa, huomaat että selkäsi taakse on ilmaantunut vieläkin korkeampi huippu. Ei muuta kuin kiipeämään. 

Nämä ajatukset johtuvat siitä, että yritin tänä aamuna kerätä pissanäytettä lapseltani. Niin yksinkertaiselta kuulostava homma! Eihän se ole kun pissata purkkiin, ei siinä mitään ongelmia voi tulla. Siinä vaiheessa kun sitä oli yritetty puolitoista tuntia ja lapsi myöhästynyt koulusta, oli neuvot aika vähissä. Auton ollessa rikki oli sovittava äitipuolen kanssa näytteen viemisestä labraan. Mietin vain sitä, mihin aikaan hänen on pakko lähteä, ehditäänkö siihen. Lapsi itkee, äiti itkee, koira katsoo häntä koipien välissä. Äiti ajattelee pakkomielteisesti kahdenkymmenen vuoden päähän, jolloin lapsi istuu terapeutin sohvalla ja muistelee miten äiti ei antanut käydä vessassa.

Ja kyllä, hienojakin hetkiä on. Niin äärimmäisen hienoja, että niitä ei voi sanoin kuvailla. Rakkauden määrä ja laatu on mykistävää. Palkitsevaakin äitiys on, joskus.

Mutta juuri nyt mietin, että lapselleni olisi ollut parempi syntyä jonkun muun lapseksi.