Se tyttö oli aina yksin. Ei fyysisesti, mutta henkisesti. 

Aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Tai niin he luulivat. He luulivat, että tärkeämpää oli ansaita rahaa. Tai tärkeämpää oli tehdä kotityöt. Tärkeämpää oli huolehtia itsestään, tai noudattaa muiden asettamia ehtoja. Kukaan ei tajunnut, että tärkeintä olisi ollut olla läsnä. Tytölle, joka oli yksinäinen.

Tytölle isä oli maailman tärkein. Äiti jätti isän ja isä muutti toiseen kaupunkiin. Äiti ajatteli, että he kyllä pärjäisivät kahdestaankin. Äiti teki töitä. Töitten jälkeen lisää töitä, ja opiskeli vielä parempaa tulevaisuutta varten. Tyttö oli sukulaisilla. Ihmisillä, jotka eivät kuunnelleet, kohdanneet tai hyväksyneet tyttöä. Isä suri, tyttö ikävöi. Aikuisten ongelmat olivat todellisia vain heille itselleen. Tyttö luuli, ettei kukaan rakasta häntä. Aikuiset eivät tajunneet, että tytön tunteet jatkuisivat vielä 25 vuotta. 

Tyttö ei olisi välittänyt paremmasta huomisesta, koska olisi halunnut paremman nykyisyyden. Vaikka tulevaisuus olikin rikkaampi, ei se ollut yhtään parempi. Ei se raha tai iso talo ollut tärkeää, koska tärkeää olisi ollut rakastava syli ja tunne siitä, että hän kelpasi juuri sellaisena kuin oli. 

Ole lapsellesi äiti tai isä nyt, älä vasta huomenna.