Sanotaan, että puutarhatyöt ja kasvien kanssa touhuaminen käyvät terapiasta. Minulla oli projektina kaksi ruusupensasta takapihalla, joiden hävittäminen nousi merkityksellisemmäksi kuin arvasinkaan.

Olen aina saanut kuulla, ymmärtää ja tuntea olevani raukkaparka, pieni ja rääpäle, joku joka ei omin avuin pärjää ja aina tarvitsee muita. Pelkäsin vähän kaikkea, olin ujo ja pienikokoinen. Itkin helposti, otin itseeni, mökötin. Ainoa lapsikin vielä. (Selvennettäköön, että 12-vuotiaana minusta tuli kyllä isosisko(puoli)) Kotoa muutin suoraan (hiukan dominoivan) poikaystävän kanssa yhteen, joten minusta on aina huolehdittu. 

(Tietenkin tässä vaiheessa voin sulkea mielestäni sen, miten huolehdin yläaste- ja lukioikäisenä pikkusisaruksistani. Välillä enemmän, välillä vähemmän.)

Kyllähän minä tietenkin olen herkkä, eikä pärjääminen ole minulle luontaista, kuten joillekin. Joku on työskennellyt pienestä pitäen, tai huolehtinut itsestään aina. Pikkusiskoni on sitä tyyppiä, joka luutusi ja teki ruokaa huvikseen 7-vuotiaana, asuu nyt 16-vuotiaana omillaan ja käy töissä, urheilemassa ja hoitaa koulun hyvin. Osalle ihmisistä se ei ole edes raskasta, osalla tuntuu selkä murtuvan pienestäkin rasituksesta.

Siksi projektini ruusupensaiden kanssa oli minulle valtavan voimaannuttavaa. 

Aloitin siitä, että leikkasin oksasaksilla molempien pensaiden oksat. Niitä oli paljon. Tein niistä ison kasan, käsivarret verillä ja täristen tein pusikoista selvää jälkeä. Seuraavaksi tartuin lapioon ja aloin kaivamaan ”kantoja” irti maasta. Kampesin ja kampesin, kunnes juuret paukkuen ne irtosivat ja kellahtivat kyljelleen. Seuraavat 8 tuntia revin pensailta juuria maasta, mahdollisimman tarkkaan. Kaivoin ja saksin, revin, revin ja revin. Jokaista lihasta särki ja jomotti ja kuumotti, monta päivää jälkeenpäin. 

Sitten leviteltiin multaa kuoppaan ja kylvettiin siihen nurmikkoa. Tässä vaiheessa isäni oli apuna, siihen mennessä olin tehnyt kaikki yksin. Lopuksi vielä kärräsin kottikärryillä kannot ja oksat taloyhtiön jätelavalle. Kottikärryjen kanssa hikoillessa mieleeni hiipi ajatus ylpeydestä. Minä tein tämän (melkein kokonaan) itse! Perkele! Ihan sama, vaikka moinen projekti olisikin jollekin ihan arkipäivää, helppo nakki, mutta minulle se oli voitto. Itsestäni, osoitus siitä että pystyn ja pärjään. 

Eihän kukaan oikeastaan pärjää yksin. Ihminen tarvitsee ihmistä, ja niin tarvitsen minäkin. Mutta en koe enää olevani raukka. Olen ihminen, joka jaksaa sen verran kuormitusta kuin jaksaa, vähemmän kuin joku, enemmän kuin joku toinen. Juuri sen verran, kuin on minulle luontaista. Se ei tee minusta epäonnistujaa, laiskaa tai saamatonta. Se tekee minusta minun.

Oikeastaan olen sellainen ihminen, jota ihailen.