Touko-kesäkuun taitteessa sain keskenmenon. Miehelläni oli syntymäpäivä, kun asia varmistui ultrassa.

Elokuun lopussa sain taas keskenmenon. Vietin omia syntymäpäiviäni, kun elämä valui minusta ulos. Tai oikeastaan kaksi elämää, sillä odotin hetken aikaa kaksosia. Menetimme ne molemmat.

Molemmat keskenmenot kohtasimme samoilla viikoilla, hyvin alussa. Ehdin molemmilla kerroilla hehkua raskauden onnea vain pari viikkoa.

Sanottiin, että luonto hoitaa, etteivät sikiöt olisi selvinneet, että parempi näin, että niissä oli jotain kromosomivirheitä, etteivät ne olleet ne meidän vauvat.

Kyseltiin, että harmittaako, kun olimme kertoneet raskaudesta jo kaikille, että epäilenkö minussa olevan jotain fyysistä vikaa, että vieläkö aiomme yrittää, että aiommeko pitää taukoa.

Sanottiin, ettei osata sanoa mitään, että tuntuu pahalta, että voiko jotenkin auttaa.

Rohkaistiin, että vielä voimme onnistua, että moni muukin kokee monta keskenmenoa ja onnistuu, että onnistumme tulemaan sentään helposti raskaaksi.

Neuvottiin, että tee näin tai lue tämä.

En itse tiedä mitä ajatella.

Välillä tuntuu, että syyllisyys musertaa. Että jos olisin laihempi tai hyväkuntoisempi tai stressaisin vähemmän, me olisimme jo onnistuneet. Että olen viallinen ja huono, koska en voi antaa miehelleni sitä, mistä hän kovasti haaveilee. Että olen tyhmä, kun puhun näistä julkisesti, koska tuotan ihmisille pahaa mieltä tai koska tuotan sillä itselleni pahaa mieltä. Että pitäisi hävetä.

Sitten ajattelen, että kaikella on aurinkoiset puolensa. Ja että on toivoa. Ja että olen ihan hyvä ihminen, tuosta kaikesta huolimatta. Ja tiedän, että mieheni rakastaa minua, joka päivä enemmän, vaikka kävikin näin. Ja minä häntä, koska hän on mahtava. 

Hetken mietin, että olen liian onnekas jo nyt, enkä ansaitse enempää onnea. Se olisi liikaa, ehkä joltain muulta pois.