Lihaskuntokäärme dancehall-paratiisissa

Eilen oli jälleen viikon liikunnallisen kohokohdan aika: dancehall! Olin istunut koko pitkän päivän tietokoneella yrittäen tuottaa enemmän ja vähemmän akateemisia tekstejä. (Voitteko muuten kuvitella, että yliopistoelämä vaikutti aika paljon fiinimmältä ja upeammalta ennen kuin siihen todella tutustui?) Olin vakuuttunut siitä, että illan jammailu poistaisi kokopäiväisen koneella röhnöttämisen aiheuttamat vauriot. Hyvällä fiiliksellä siis mentiin.

Tunti alkoi varsin mainiosti uusilla lämppäreillä ja sarjalla. Kuitenkin multa meinasi päästä varsinainen tuskan parahdus (edellinen on muuten varsinainen sanankääntöklassikko, heh), kun opettaja iloisesti karjaisi jossakin vaiheessa, että nyt muuten tehdään yks biisi lihaskuntoa. ”Mitä, lihaskuntoa MUN ihanuuslempparirakkaustunnilla?!” oli ehkä ensimmäinen ajatus. Koetin kuitenkin suhtautua positiivisesti, koska eihän yks kolmeminuuttinen ketään tapa. How little did I know…

Sen jälkeen, kun olin mäsähtänyt tsiljoona kertaa kipeille polvilleni salin liukkaan lattian petettyä niin mun treenikenkäni kuin sukatkin, hikoillut jäätävän järven alleni ja mätkähdellyt mahalleni usempaan otteeseen, sattui ja itketti. Ja ennen kaikkea hävetti! Kaikki muut tekivät liikkeitä vetreästi samalla kun yritin estää itseäni tekemästä seppukua kiertämällä pyyhettä kaulan ympäri.

Ei oo muuten ikinä mikään kolmeminuuttinen tuntunut niin pitkältä.

Siis kuinka synkkää! Mutta tästähän ei voida mennä kuin ylöspäin, eihän…?