Googlaa This is fine-meemi

Syksy on jo pitkällä. Lasten kanssa on ehditty ihmetellä pudonneita lehtiä ja vesisateita. Aikuisten kesken ollaan sitten ihmetelty vähän muita asioita. Olin kesän jälkeen jo vakuuttunut, että päiväkotimme johtaja tiesi kirjoittelustani tänne ja päätti haudata minut ison työmäärän alle. Mutta se olikin vasta alkusoittoa. Tulikin mutkia matkaan ja alkuperäistä tiimiämme ei koskaan tullut. Nyt täysin epäonnistuneen rekrytoinnin jälkeen huomaan, että minä ja tiimini olemme käytännössä haudattuna maapallon keskipisteeseen. Kahden ryhmän pyörittäminen täysin alimitoitettuna on vähän kuin norppana yrittäisi vältellä verkkoja Saimaalla. Tällä hetkellä kiitän pokerinaamaani ja taidan seuraavassa haussa hakea teatterikorkeakouluun. Vapise Pirjo Heikkilä. Olemme saaneet vakuuteltua vanhemmat ja itsemme siihen, että kyllä tämä tästä. Todellisuudessa olemme yhden sairausloman päässä siitä norppaverkosta. Vaikka olisi mikä määrä osaamista ja ammattitaitoa, kokonaisen ihmisen työpanosta ei voi kukaan korvata. 

Pahinta tässä tavallaan on, että ymmärrän yhtäkkiä kaikkia. Ymmärrän jopa esimiestäni, joka palkkaa aivan ketä sattuu. Mitä muuta hän voisi tehdä? Ei ole ketään ketä palkata ja jos joku hullu hakee, pakkohan se on palkata. Varsinkin jos hänellä on vielä tarvittavat paperit. Rekrytointi on kaikilla aloilla riski, meidän alalla se on tuhatkertainen riski. Syyskauden käynnistämisessä menee hetki ja uudelle työntekijälle haluaa antaa mahdollisuuden, vaikka epäilyksiä on heti alusta. Kohta lumi on maassa ja meillä on x määrä lapsia ja yksi ohjattava aikuislapsi. Mietin, että avaanko hänelle oman leopsin ja kutsun vanhemmat keskusteluun. 

Pohdin tänään omaa ammatti-identiteettiäni. Uutena lastentarhanopettajana en pääse tätä menoa ikinä kasvamaan oikeasti lastentarhanopettajaksi. Aika kuluu toimiessani työnohjaajana, parisuhdeterapeuttina, psykologina, kopiokonekorjaajana, remonttimiehenä ja palkittuna näyttelijänä. Täyttelen ja keräilen kaikenlaista lippulappua ja lomaketta. Istun koneella ja kirjaan kolmatta kertaa jollekin sivulle, että Maurilla on kuvauslupa. Yritän miettiä ajankohtaa työparilleni, jotta hän voisi lukea uuden tietosuojaohjeistuksen ja tarkastaa meilinsä kerran kuukaudessa. Todellisuudessa tuijotan kalenteria tyhjin silmin. Joka päivä on joku kokous, keskustelu tai yhtäkkiä ovesta paukkaa ulkomaalaisryhmä tutustumaan suomalaiseen päivähoitojärjestelmään. Siinä origameja taitellessani mietin, että pitää soittaa johonkin aulan hajonneesta ovesta. En tietenkään soita mihinkään, koska lähimuistini on käytännössä tuhoutunut. 

Kaiken tämän päälle otan vastaan kysymyksiä pyörätelineistä, liikennemerkeistä ja lähialueen harrastusmahdollisuuksista. Selitän, että en voi edelleenkään alueen lokkitilanteelle mitään. Vastailen vanhemman kysymyksiin päiväkotimme täyttöasteesta samalla, kun joku remonttimies kysyy A-tikkaita (ne löytyy varastosta. Kyllä tulen avaamaan oven). Siirrän kymmeniä lapsia pois lepohetkeltä, koska tilaan olikin tuplabuukkaus. Työkaverini pahoittelee leuka rinnassa yhden hänen lapsen huutaessa samalla käytävässä vittusaatanaa. Työkaverini silmätulehdus näyttää levinneen. Toinen työkaveri suunnittelee lähtevänsä mielummin blokkaamaan baariin iltaisin, kuin jatkaa tätä hulluutta. Moikka vaan ne 6 vuotta yliopistossa.

Vanhempainillan jälkeen eräs isä tuli sanomaan minulle, että muistakaa tekevänne tätä työtä lapsille, emmekä vanhemmille. Kiitos, en kuitenkaan muista. Ihana työkaverini myös sanoi tänään, että lapset on meidän työn mittari. Tällä hetkellä heillä näyttää olevan kaikki hyvin. Tai mistä mä sen toisaalta voin tietää, tulen tämän paperityömäärän takia näkemään heitä joskus marraskuun lopulla.  Voin toivottaa siinä hyvät joulut ja valmistautua kevään paperisavottaan.