Uudella idolillani on asiaa

Luin sanomalehti Länsi-Suomesta niin hyvän kirjoituksen läpsilähtöisestä pedagogiikasta, että meinasin laittaa tänne pelkän linkin. Minulla ei ollut siihen varsinaisesti mitään lisättävää. Mutta miksi se oli minun mielestä niin hyvä? Sen kerron.

Jarmo Kinos on Turun yliopiston dosentti. Kaiken maailman dosentti, kuten Juha Sipilä sanoisi. Häneltä löytyy toinen toistaan kiinnostavampia julkaisuja varhaiskasvatuksesta, ammatillisuudesta ja  pedagogiikasta. Kertakaikkiaan upean oloinen tyyppi.

Kinos kannustaa arvoimaan toimintaa ja vastaamaan kysymykseen miksi nyt toimitaan niin kuin toimitaan? Hän avaa nykypäivän opettajien ja kasvattajien tehtävää, joka on kuulla lasta ja tehdä mahdolliseksi lapsia kiinnostavia asioita. 

Rajat on rakkautta ja turvallisuus ennen kaikkea, toki. Mutta autoritaarinen ja opettajajohtoinen kasvattaminen on mennyttä aikaa. Tämä ei tarkoita vastuun siirtämistä lapselle omasta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Tämä tarkoittaa meidän aikuisten hereillä oloa, kuuntelua ja herkkyyttä. 

Aikuiset havainnoi lapsia ja asettaa toiminnalle tavoitteita. Mitä ne tavoitteet sitten on? Mikä on olennaista? Kynäotetta väheksymättä kysyn silti: olisiko sosiaaliset taidot sittenkin tärkeämpiä? Miksi juuri toiselta puolen maapalloa lentäneen Helsinki-Vantaalta kierivän lapsen on erityisen tärkeää osata välittömästi leikata saksilla? Sama kuin meidät lennätettäisiin Marsiin ja sanottaisiin, että juuri nyt on tärkeää opiskella latinaa. 

Miten sitten murtaa näitä vanhoja kaavoja pöytätehtävistä ja S-kirjaimen oikeinpäin kääntämisestä eskarin ensimmäisenä päivänä? Keskustelemalla, lukemalla ja keskustelemalla lisää. Keskustelulla on vain paha tapa väsyttää osallistujat hengiltä, mikäli ollaan täysin eri maailmoista. Päiväkotien johtajien tulisi antaa nykypäivän artikkeleita luettavaksi ja olla arvojohtaja alaisilleen. Meidän työntekijöiden pitää jatkuvasti skannata itseämme: miksi toimin näin?  

Kasvattajien tulee päästä jo eroon tuokiokeskeisestä ajattelusta. Kivasti suunniteltu 45min setti on toki huikeaa, mutta mitäs sitten tapahtuu seuraavat X tuntia, jotka lapsi viettää päiväkodissa? Oliko se 45min sitä laadukasta varhaiskasvatusta ja sitten kasvattaja on hommansa tehnyt? Vai olisiko se kuitenkin koko päivän kestävää lasten maailmassa myötäelämistä ja heistä lähtevien ajatusten jalostamista? Aikuisen pitää jaksaa kannatella sitä lasten ajatusta ja ideaa, jotta se alkaa kantaa hedelmää. 

Olemme lähettämässä ryhmiemme lapsia maailmaan, joka ei ole enää niin selkeä. Lapsilla tulee olla kyky ohjata ja ilmaista itseään. Heidän tulee tunnistaa vahvuutensa ja nimetä ne. Heidän tulee pystyä toimimaan jatkuvasti muuttuvissa ryhmissä ja tiloissa. Heidän tulee olla muuntautumiskykyisiä ja sosiaalisesti älykkäitä. Valmistaisiko heistä itsestään lähtevä ympäristöprojekti, johon kartalla oleva kasvattaja saa tiputettua kaiken siitä S-kirjaimesta tunnetaitoihin, heitä siihen paremmin kuin 21 identtisen joulukortin tekeminen?

Jarmo Kinoksen kirjoituksen voi lukea täältä: https://ls24.fi/artikkelit/lapsilahtoinen-pedagogiikka-vesittyy-hokeman-tasolle

Nauttikaa!