Kannustushuuto isille!
Sain uuden työpaikan, jee! Aloitan tammikuussa 2018 uudessa päiväkodissa, uudessa ryhmässä, uuden johtajan ja uusien kollegojen kanssa. En voisi olla enempää innoissani. Vaikka työnsaanti on tällä alalla ja alueella aivan varmaa, uuden paikan saaminen on aina silti jännittävä kokemus. Sain haastattelun jälkeen heti tietää saaneeni paikan. Lähdin tyytyväisenä läheiselle leikkipaikalle, jossa ystäväni hoiti tyttöäni haastattelun ajan. (Sivukommentti: Kuinka siistiä onkaan, että on ihmisiä, jotka tulevat pienen vauvansa kanssa toiselle puolelle kaupunkia vahtimaan meidän lasta? Todella siistiä). Oma innostuminen kasvoi vähän hiljalleen, ystäväni innostui aluksi enemmän uudesta duunistani. Työnpaluu muuttui ihan todelliseksi ja sen myötä myös lapsemme laittaminen päiväkotiin. Mun vauva hoitoon, iik.
Lapsemme jää isänsä kanssa vielä vuodenvaihteesta vajaaksi pariksi kuukaudeksi kotiin. Tämä tarkoittaa, että he tutustuvat uuteen päiväkotiin yhdessä. Tämä sai miettimään isien asemaa päiväkodeissa. Töissä ollessani olen kuullut todella usein isän vastaavan minulle, että sanotko äidille kun näette. Rikkinäiset kumpparit: sano äidille. Vasu-keskustelu: sovi äidin kanssa. Joku lappu täytettäväksi: en tiedä näistä mitään, anna äidille. Mitä tämä on? Ryhmissäni on ollut pääasiassa hyvin osallistuvia, modernin oloisia miehiä. Ei ole ollut kyse siitä, etteikö heitä kiinnostaisi. Kyseessä tuntui olevan täysi osaamattomuus toimia ja päättää itse. Emme tietenkään voi ottaa kantaa perheiden valta-asetelmiin ja sisäisiin toimintatapoihin, mutta voisimme helpottaa isien tutustumista ja osallistumista päiväkodin toimintaan.
Me voisimme kiinnittää huomiota siihen, miten henkilökunta vastaanottaa isät ja miltä heistä tuntuu päiväkotiin tullessaan. Olen todistanut hetkiä, jolloin isää kohdellaan viestinviejänä tai jätetään lause kesken, että “me voidaan jutella tästä äidin kanssa sitten huomenna”. Joka kerta nakerretaan isän roolia perheenjäsenenä ja toisena aikuisena.
Päiväkodeissa puhutaan kokoajan kasvatuskumppanuudesta. Tulee kuitenkin fiilis, että sillä tarkoitetaan enemmän kasvatuskumppanuutta äidin kanssa. Isä on vain se tyyppi, joka tulee hakemaan ja joka ilmeettömästi kuuntelee sen onnukkunutleikkiautollasöikalapuikkoa-litanian. Jotakin me teemme väärin. Niinkuin mainitsin, lähes kaikki tapaamani isät ovat olleet todella kiinnostuneita ja halukkaita kuulemaan päivän tapahtumista. Silti se viimeinen sana on ollut lähes aina äidillä.
Miten luoda sellainen tunnelma, johon isien olisi helppo ja luonteva tulla? Päiväkodeissa pitäisi keskustella asiasta ja aloittaa tiedostamalla, että tällaista isien tiedostamatonta syrjintää tapahtuu. Kannustetaan isiä ottamaan roolia päiväkodin arjessa. Muistetaan lisätä viikkotiedotelistalle myös isän meiliosoite. Soitetaan välillä isälle, kun lapsi on sairastunut. Isäkin voi olla pahalla mielellä lapsen jäädessä itkemään hänen peräänsä. Laitetaan hänellekin viesti perään, että täällä on kaikki hyvin. Järjestetään toiminnallisia tapahtumia, jossa mahdollinen epämukava olo häipyy kiipeillessä köydessä lapsensa kanssa. Muistetaan heitä muutenkin, kuin isänpäiväaskarteluissa.
(Ja isänpäivänäkin voi antaa muutakin kuin kravatin ja auton muotoisia kortteja, paitsi jos lapsi välttämättä haluaa. Niin muuttuu maailma, Eskoni.)