Uudet tuulet puhaltaa taas

Lastentarhaaja

JULKAISTU ALUNPERIN 30.12.2015 BLOGGERISSA

Kuuntelin koko opiskeluajan muiden opiskelijoiden purkauksia työpaikoistaan ja aina jaksoin paasata, että äänestäkää jaloilla. Kukaan muu kuin sinä itse ei tule ottamaan vastuuta sinun hyvinvoinnistasi, eli tee päätöksiä ja vaihda paikkaa. Nyt kohtasin tämän tilanteen sitten itse, eikä se ollutkaan niin yksinkertaista. Hetken kuvittelin olevani jotenkin korvaamaton, kunnes tulin taas järkiini.

Tunsin, ettei kaikki ole ihan ok. En ole tarpeeksi innoissani, en saa aikaan keskustelua työyhteisössä ja työ ei tunnu omaltani. Kyse ei ole mistään Mordorista, työpaikkani on oletettavasti aika normaali. Silti en kotiudu, en pura kunnolla tavaroitani, enkä tee paikasta omaani. Kysyin itseltäni, että missä mättää? 

Ensimmäisenä sain katsoa peiliin. Olen suistunut jees-tyypiksi. Yritin luivia eteenpäin ärsyttämättä ketään. Sanoin mielipiteeni kyllä, mutta hyvin kaunistellen ja pohjustaen. Hyväksyin ja tein työtehtäviä, jotka eivät minulle kuuluneet. Suostuin siihen, että tiimissäni yhden henkilön tunnetilat määräävät päivän kulun. Pesin kiltisti aamuisin pyykkiä, vaikka mielestäni tehtäväni olisi ollut ne kotileikkihuoneessa pyörivät vaippapyllyt. Yritin keksiä sopuisaa ratkaisua uskomattomaan siivousdilemmaan, vaikka oikea tapa olisi ollut katkoa moppi ja huutaa, että tule kerrankin vielä nukkariin päiväuniaikaan niin ajan siivouskärrysi ojaan. Kokouksissa hyväksyin vaivautuneen ja epäkehittävän tunnelman. Perehdyin myös rauhassa talon nokkimisjärjestykseen ja tutkailin sivusta sosiaalisia klikkejä. Liian usein johtajan kysyessä kuulumisia, minä jees-tyyppinä nyökkäilin, hörpin kahvia ja heitin jonkun hauskan sutkautuksen. 

Toistan vielä itseäni: en työskentele missään helvetin esikartanossa. Olen aivan tavallisessa päiväkodissa töissä, jossa arki on ajoittain ihan jees. Olen kuitenkin havainnut järjettömän huonoa viestintää, ongelmia asioissa, jotka eivät ole ongelmia ja tehotonta työskentelyä. En ole valmis vielä tässä vaiheessa uutta elämääni lannistumaan. Ihan jees ei nyt riitä. 

Mitäkö minä haluan? Haluan läpinäkyvyyttä, hyvää viestintää ja työkavereita, jotka eivät ainakaan aktiivisesti vihaisi elämäänsä. Haluan keskustelua, hymyä ja toisten kuuntelua. Haluan kahvihuoneen, jossa voi oikeasti sanoa, mitä omassa ryhmässä on käynnissä. Haluan työn, jossa saan tehdä oman työni. En odota, että työ itsessään olisi kevyttä ja auvoista ruusuilla tanssimista. En pelkää kiirettä tai voimattomuuden tunnetta, kyllä minä keinot keksin. Pelkään vain kyllästymistä ja etten joku päivä avaakaan suutani kokouksessa, koska ei ketään kiinnosta. 

Katselin sivusilmällä avoimia työpaikkoja ja laitoin hakemuksen. Kävin haastattelussa, jossa kerroin rehellisesti toiveeni. Seuraava askel oli sitten irtisanoutuminen. Hirveissä morkkiksissa whatsappasin ensin ystävieni kanssa vessasta käsin ja siitä rohkaistuneena menin leuka rinnassa myöntämään asian johtajalle, jolla ei ollut mitään pelikortteja käytössä. Hän ei voi korottaa palkkaani tai muuttaa fiilistäni, joten keskustelu oli melko lyhyt. Pahoittelimme tilannetta vuorotellen ja hän lausui kauniita sanoja.

Eli tässä sitä sitten mennään, taas innostuneena ja motivoituneena. Jos jossain viettää aikaa 38h viikossa, sen tulee tuntua omalta. Uuteen paikkaan menen selkä suorassa ja edellisestä oppineena. Päätin kolme asiaa, joita tulen noudattamaan aloitettuani: 1. Sano mielipiteesi 2. Älä mieti talon nokkimisjärjestystä 3. Vie mukanasi oma aeropress, äläkä juo sitä hirveää Juhlamokkaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.