French women do’s and don’ts – osa 1

kuvassa nuori ja formidable Françoise Hardy

 

Moni on varmaan törmännyt vinkki- ja kirjailmiöön aiheesta ranskalainen nainen. Ranskalaisen naisen elämäntyyliin perustuvia self-help oppaita kun tuntuu löytyvän netin kirjakaupoista pilvin pimein. Asiassa ei sinällään ole mitään uutta,  ranskalaista naista on pidetty tyylin esikuvana ja myyttinä jo vuosikymmeniä, mutta genren taisi nostaa massojen tietoisuuteen  Mireille Guilianon kirja ”French Women D’ont Get Fat”. Olen itsekin lukenut kirjan  silloin kuin se ilmestyi 2000-luvun alkuvuosina.

Ajattelin tehdä tälläisen juttusarjan, jossa pohdin juuri näitä ranskalaisuuteen ja pariisialaisuuteen liittyviä stereotypioita ja kerron mukana oman näkemykseni asiasta. Aloitan suoraan ytimestä, ja tässä muutama ajatus juuri ”French Woment Don’t Get Fat” – klassikosta.

Pienenä disclaimerina mainitsisin kuitenkin että mitään keskiverto ranskalaista naista ei ole olemassakaan. Ranskassa kun on paljon maantieteellisiä ja kulttuurillisia eroja, ja myös sosioekonominen asema vaikuttaa perheiden ruokatottumuksiin ja ulkonäköpaineisiin. Pariisilaiset tosin tunnen oikein hyvin, eli tämä on sitten ehkä edition à la Parisienne.

aloitetaan…

”French Women Eat at the Table”

Ehdottamasti totta. Ruuan rituaalisuus ja ruokailun ajaksi pysähtyminen ovat edelleen ranskalaisen ruokakulttuurin kulmakiviä. Ei kuitenkaan aina, ja business-elämä on täälläkin kiireistä. Sitä sattuu että  kahden palaverin välisissä lounaaksi vedetetään (puolijuoksussa) hikinen sämpylä, mutta sitä ei lasketakaan kunnon syömiseksi.

Aterialla on tärkeä syödä rauhallisesti, ja nauttia tarjottavasta ruuasta oli se arkista tai juhlavaa. Usein esillepano ja rituaali onkin tärkeämpi kuin ruuan sisältö tai finesse. Jokapäiväiset ruokatarvikkeet saavatkin arvoisensa paikan kun ne asetteuvat osaksi rituaalia ja perheen yhteistä ruokahetkeä. Suomalaisittain hienolta kuulostava kolmen ruokalajin illallinen kun saattaa olla tomaatti-basilika salaatti – siis muutama tomaatinviipale lautasella, puolivalmisteena pakasteena ostettu simpukkapata kuten coquilles jean jacques ja jälkkäriksi kaupan jääkaappihyllyn se parempi suklaamousse. Jugurtti on myös täysin käypä jälkiruoka, ja apéritif eli apéro voi olla vain lasi viiniä ja muutama sipsi.

Julkisissa kulkuneuvoissa näkyy syömistä todella harvoin, ja ranskikset pysähtyvät edes viideksi minuutiksi hörppimään kahvinsa ellei pöydän ääreen niin ainakin puiston penkille.

Tässä käyn siis läpi enemmänkin arkisyömistä. Ranskalaisessa gastronomiassa on luonnollisesti se toinen ulta-fancy ääripää, mutta se ei liity niin arkiseen elämään, siitä ehkä myöhemmin.

”French Women Don’t Eat Processed Food”

Niin ja näin – ei ehkä niin prosessoitua, mutta valmisruokaa kylläkin. Ranskassa kun on vielä Suomesta puuttuva ruokagenre eli luksus pakasteateriat kuten esimerkiksi Picard. Picardin ateriat ovat paitsi hyviä ja lähes valmiiksi tehtyjä, myös aika hintavia.

Lisäksi pieniä pitopalvelu-butiikkeja traiteur on paljon ja kaikista ruokakulttureista. Ruoka on tehty paikan päällä – vähän niinkuin Stockan valmisruokatiskit. Ranskalainen traiteur on varsinkin vanhemman väestön suosiossa, aasialaiset traiteur taas opiskelijoiden ja budjetti-syöjien vakiopaikka.

Purkkisalaateista on tullut viime vuosina Pariisissa varsinainen hitti ja Monop’, Cojean ja Exxki – kaltaiset terveellisiä valmisruokaannoksia ja salaatteja myyvät kahvilat lisääntyvät Pariisin katukuvassa kovaa vauhtia. Purkkisalaatit ovat myös oma vinkkini turisteille – näppärää ja suhteelisen edullista ruokaa jonka voi nauttia Seinen rannalla tai jossain kapungin puistossa.

Jokatapauksessa tälläinen keittiössä kaiken kokkaava pariisilainen perheenäiti alkaa olla muinaisjäänne ja nykyiset kolmi-nelikymppiset uraohjusmammat käyttävät paljon palveluita ja ravintoloiden antimia arjen pyörityksessä.

 

60-luvun ranskalainen superpari, muusikkopariskunta Fraçoise Hardy ja Jacques Dutronc

”French Women Don’t Get Fat”

Voisin allekirjoittaa lauseen ”Parisian Women Don’t Dare to Get Fat” mutta en yleistäisi totuutta koko Ranskan laajuuteen. Sen lisäksi syy miksi pariisittaret eivät liho ei mielestäni ole Guilianon esittämä kaikkea kohtuudella periaate, vaan yksinkertaisesti se että sosiaalinen paine estää lihomisen.

Pariisissa ei tunneta minkään sortin itsensä hyväksymistä, vaan asenne on enemmänkin se että hoikkuus on se ainoa ja oikea normaalitila, ja jos olet päässyt lipsahtamaan pullean puolelle on täysin luonnollista, että laihdutat takaisin. Ystävän pyöristymisestä on myös ihan hyväksyttyä puhua ääneen, ja siitä tullaan aivan varmasti juoruilemaan selän takana. Lähemmät ystävät voivat ihan suoraankin tiedustella että miksi joku on päässyt lihomaan ja mitä hän aikoo sille tehdä. Keskustelu olisi ranskaliseen tapaan hyvin epäsuoraa ja silkkihansikkain: ”Oletko lähiaikoina päässyt urheilemaan?” tai ”Onko kaikki hyvin? ” – mutta asia tulisi käytyä läpi jokatapauksessa.

Olin todella yllättynyt kun poikaystäväni puuttui hieman pulskistuneen ystävänsä painoon heidän yhteisellä juoksulenkillä, ja tämä ystävä otti asian itseasiassa enemmänkin positiivisena huolehtimisena kuin arvosteluna.

Jollain tavalla pulleus on Pariisissa kuin vaikkapa kiusallinen ihottuma. Ei niin vakavaa, mutta siitä yrittää päästä eroon ja se pitäisi ehkä peittää. Sen lisäksi tuttavat antavat voidevinkkejä ja ihotautilääkärinsä osoitteen sinua auttaakseen.

Luonnollisesti minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä muut tanakasta suomalaisvartalostani ajattelevat! Tässä onkin sellainen pariisilaisuuden paradoksi – eli vaikka paine on kova, täytyy silti olla riittävästi itseluottamusta elää omaa elämäänsä.

”French Women Are NOT Obsessed by Their Weight”

Tässä kohtaa Guiliano menee metsään ja pahasti. Duunipaikan lounaalla ja kahvitauolla ei muusta puhutakkaan kun dieetistä ja onko joku onnistunut laihduttamaan muutaman kilon jonkin häihin tai juhliin. Ainakin pariisittaret ovat ihan totally obsessed, ja heidän hoikkuus on ei ole mitään ihmeellistä ranskalaista geeniperimää vaan silkkaa sosiaalisen paineen luomaa itsekontrollia. Lyhyt silmäys ranskankielisiin naistenlehtiin kertoo koko totuuden: Rantakuntoon valmistautuminen on kokovuotista.

”French Women Are NOT Guilty Over Food”

Totta tämäkin. Itseasiassa aivan ihana piirre ranskalaisessa kulttuurissa. Jos nyt lipsahtaa ja otitkin kaksi nutella-täytettyä munkkia. C’est comme ça, ç’arrive! Eli herkuttelua ei jäädä märehtimään ja kaikkea saa ja pitää syödä. Ja joo, Ranskassa on todella nutella-täytteisiä munkkeja.

 

Seuraavana ajattelin kirjoitta Pamela Druckermanin ”Kuinka kasvattaa bébé” – kirjasta. Vaikka lapsia meillä ei vielä olekkaan, oli kirja todella hyvin kirjoitettu ja avaa oivallisesti tiettyjä ranskalaisen kulttuurin arvolatauksia ja ajattelumalleja.

Vai onko lukijoilla muita ideoita? Mitä myyttiä haluaisitte, että alan purkamaan?

à bientôt