Paikkani on nyt täällä
”Siis mitä, sä oot edelleenkin Suomessa?!” huudahtaa tuttu naama kirjakaupassa, lauantaibrunssilla ja metrovaunussa.
Nyökytän.
”Kyllä, olen edelleenkin täällä, kymmenen kuukautta kotiinpaluun jälkeen.”
”No kerro nyt, koska lähdet takaisin ulkomaille?”
”En ole lähdössä. Paikkani on nyt täällä.”
Dialogi on käynyt kuukausien mittaan tutuksi. Autopilottivastauksiani kutsun paluumuuttajan kootuiksi selityksiksi.
Jengiä kiinnostaa. Oletusarvo kun on, että Suomeen ulkomailta palaava ei voi pysyä kotimaassaan kuin pakon edessä. Jäämiseen on oltava joku syy. Sitten arvuutellaan: onko se loistava työ, lupaava parisuhde? Vai lomailetko vain?
Ei, ei ja vielä kerran ei.
Olen täällä, koska haluan olla. Ja jos totta puhutaan, en ole ikinä ollut näin innostunut ajatuksesta.
Elämä yllättää.
Meikän jalkojen alta se veti maton alkuvuodesta. Tuolloin kaikki meni uusiksi: mukaan lukien ihmissuhde, jonka innostamana maahan ylipäätään jäin. Tuolloin ei auttanut kuin nostaa kädet ylös – ei tappion, vaan kauan kaivatun reality checkin merkiksi.
Kaivoin esiin kynän ja paperin. Kokosin listan. Sille pääsivät kaikki ne asiat, jotka haluan lähitulevaisuudessa toteuttaa. Listan jälkeen olo oli kuin uusi.
En silti edennys kauas. Ikuisuusajattelu kun on maailman epäloogisin asia. Ikuisuutta ei ole, ja se olisi sopinut muistaa monessa kohtaa. Vaikka silloin, kun on vitkastellut, sinkoillut tai jättänyt tekemättä asioita, koska on kuvitellut niiden ryssivän koko elämän kulun.
Mutta mitä tässä oikein voi ryssiä, kysyn vain?
Ei varmaan kiikkustuolissa kiroiluta, että omisti pari vuotta väärälle koulutukselle, kärvisteli hetken huonolla työpaikalla tai muutti kerran salamarakkauden perässä Espanjaan. Kökkö reissu, kenties, mutta tulipa tehtyä. Sitten voi taas koklata jotain uutta.
Hakea kiinnostavampaan kouluun, parempiin töihin tai löytää uuden elämän kaupungista, jossa ei koskaan halunnut asua. Tilanteet muuttuvat ja me niiden mukana. Ei se niin kamalan vakavaa ole.
Vähän kuten se, jos jää paluumuuttorytäkässä jalastaan kiinni.
”Mutta sä oot kuitenkin tollanen kosmopoliitti”, naama jatkaa.
”Sä kuulut isoon kaupunkiin!”
Hymyilen.
”Ehkä.”
Mutta onneksi pienessäkin mestoissa saa isoja aikaan.