63 päivääni murmelina
Tiedättehän Päiväni murmelina -leffan?
Elokuvassa ylimielistä säämiestä esittävä Bill Murray elää saman vuorokauden yhä uudelleen ja uudelleen – kykenemättömänä vaikuttamaan elämänsä kulkuun millään tavoin.
Viime aikojen meininkini on ollut jokseenkin samanlaista.
En muista joutuneeni näin vankkaan vastatuuleen pitkään aikaan.
Kämäisimpinä päivinä olo on kuin ihmeliimassa steppaisi – raskaalla, paikoillaan polkevalla askeleella. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle löllöön uppoaa. Joinain hetkinä haluaa vain luovuttaa.
Isojen elämänmuutosten yhteydessä suositellaan laatimaan lista asioista, joita uuteen elämänvaiheeseen halajaa. Kehotetaan pysymään positiviisena ja toiveikkaana. Näin hyvä löytää perille nopeutetulla aikataululla.
Minäkin yritin. Aluksi se ei toiminut.
Mitä tarkemmat kiintopisteet asetin, sitä suuremmalla voimalla niskaani vyöryi vanhaa ja epätoimivaa: menneisyyden mörköjä, kulahtaneita näkökulmia ja pölyttyneitä ajatusmalleja. Välillä mieleni on tehnyt vain kirkua. Niin paljon olen pelännyt, että mikään ei ehkä muutukaan. Että jään ihmeliimani vangiksi.
Sitten sain hyviä uutisia.
Uutisia, joita olen odottanut jäätävät 63 päivää.
Kuten Bill Murrayn elokuvassa, Jenkeissä kevään tulo ennakoidaan metsämurmelin avulla.
Vastaavanlainen eläin tarvittaisiin mielestäni kökön elämänvaiheen loppumisen ennustamiselle. Joku siisti karvaturri, jonka liikkeistä laskea, milloin kura lakkaa ja uusi, kepeämpi elämä voi alkaa.
En voi ihan vielä kertoa, mitä oman pilveni takaa on paljastumassa, mutta pian pystyn. Murmelinvainuni kertoo, että se on jotain todella hyvää. Kenties parempaa kuin alunperin osasin odottaakaan.
Toivonsa voi menettää moneen otteeseen, mutta vain tällä on väliä:
Tytön voi vetää ihmeliimasta, mutta ei uskoa ihmeisiin tytöstä.