Kukille, vauvoille ja villakoirille
Taannoin jouduin kiivaaseen väittelyyn.
Minä ja keskustelukumppanini vänkäsimme siitä, mitä positiivisella elämänasenteella saa aikaan – jos ylipäätään yhtään mitään.
Oma kantani oli optimistinen. Keskustelukumppanini oli räikeästi eri mieltä: hänen mukaansa useimmat asiat elämässä olivat epäreiluja ja epäkohdista sai ja kuului valittaa, mielellään suureen ääneen: kaikille ei vaan riitä, minulla on aina vähemmän, minä olen aina epäonninen.
Vaikka kuinka yritin löytää ymmärrystä näkökantojemme välillä, lähdin keskustelusta täysin häkeltyneenä. Kuuntelinhan ihmistä, jolla oli kaikki.
Jälkeenpäin pohdin, miksi kohtaamisemme oli yhtä tunnelatautunut ja ennen kaikkea sitä, miksi minä kimpaannuin tilanteesta niin paljon. Oliko kaverini liian negatiivinen tai minä liian positiivinen? Olinko minä kieltotilassa omien negatiivisten tunteideni kanssa? Oliko hän oikeassa ja minä täysin kujalla, vai kenties toisinpäin?
Mietin asiaa päivän pari. Sitten vastaus valkeni: yhtään asiaa en ole saavuttanut valittamisella, pahan puhumisella tai peloillani pauhaamisella. Kaikki hyvä on kummunut kiitollisuudesta.
Joten ei, negailu ei kuulu maailmankuvaani niin pitkään, kun voin itse vaikuttaa jokaiseen elämäni olosuhteeseen joko jäämällä tai lähtemällä.
Aina olen voinut.
Ennen kuin joku nostaa kultalusikkakortin esiin, kerron vähän itsestäni.
Kasvoin epätasapainoisessa avioeroperheessä. Minulla ei ole lapsuudenkotia tai isovanhempia. Asun yksin yksiössä. Olen naimaton ja lapseton sinkku, mutta en täysin omasta tahdostani. Koulutukseni maksoin ja maksan vielä kahdeksan vuotta itse, ilman opintotukia tai -lainoja. Ennen valmistumistani työskentelin vuosia siivoojana, lastenhoitajana, tarjoilijana ja kaupan kassana. Niiden sivussa tein ilmaisia työharjoitteluita. Monta vuotta työskentelin 12 tuntia joka päivä. Lomaa minulla oli 14 päivää vuodessa. Nykyistä työtäni etsin yli puoli vuotta. Keikkatyöläisen arkeni oli aina niin epävarmaa, etten useimmiten tiennyt, miten seuraavan kuun vuokrani hoidan. Jos olisin voinut, olisin varmaan palannut siivoamaan.
Se, että joltakulta löytyy perhe, rakastava puoliso, lapsia, vakituinen työpaikka, koti tai edes joku edellä mainituista, on minulle uskomatonta onnekkuutta.
Ja vaikka ei, en kestä ajatella kuinka järjettömän siunattua elämä silti on – erityisesti omani.
Joka ikinen olosuhteeni on tehnyt minusta naisen, joka olen tänä päivänä. Kiitän sydämeni pohjasta taustaani, epäsuotuisia tilanteitani ja nihkeitä ihmissuhteitani, jotka ovat opettaneet minulle aivan kaiken. Eniten ne ovat usuttaneet ottamaan vastuun omasta elämästäni.
Olisi helppo syyttää muita, huonoa tuuria tai vain vääriä ajoituksia. Tosiasia kuitenkin on, että olen itse valinnut suurimman osan elämäni tilanteista: käynyt yksityiskoulun, muutellut ympäriinsä miten sattuu ja valinnut ihmisiä, jotka eivät osanneetkaan rakastaa. Kaikkeen en ole voinut itse vaikuttaa, mutta tulevaisuudestani päätän vain minä.
Mutta miten? Ajatuksillani, tietenkin. Vain minä valitsen linssieni värin. Vaaleanpunainen ei ole aina paha.
En usko pakottamiseen tai esittämiseen. Uskon autenttisuuteen ja aitoihin tunteisiin. On enemmän kuin ok olla vihainen käteen jääneestä lyhyestä tikusta, mutta ennen pitkää on löydettävä uusi, parempi maailmankuva ja tikku – opittava ja mentävä eteenpäin.
Myös minä olen ollut negatiivinen, surullinen, pettynyt ja masentunutkin. Kysynyt, mikseivät asiat voisi olla edes vähän helpompia tai miksi minä en saanut kaikkea, mikä toisille tippui taivaasta. Sitten muistan: saan vielä.
En epäile sekuntiakaan, että paikkani olisi jossain muualla kuin missä juuri nyt olen.
En kyseenalaista villeimpienkään haaveideni toteutumista juuri oikealla hetkellä – silloin, kun olen itse ne ihmisenä valmis vastaanottamaan. Se, ettei minulla ole jo aivan kaikkea ei ole indikaattori mistään muusta kuin siitä, että toiveeni ovat vielä matkalla.
Odotellessa raivaan tilaa: tutustun itseeni ja selvitän perinpohjaisesti, mitä elämältäni ja ihmissuhteiltani oikeasti haluan. Valitsen töitä, joissa pääsen olemaan avuksi muille lahjojani käyttämällä ja kutsumustani seuraamalla ja vietän aikaani sydäntäni ja sieluani ruokkivissa ihmissuhteissa. Toisin sanoen: teen itsestäni maailman onnellisimman ihmisen niissä olosuhteissa, jotka ovat tällä hetkellä tarjolla.
Ennen kaikkea aion olla aivan saakelin kiitollinen.
Jos joskus näette kadulla kukille, vauvoille ja villakoirille hymyilevän hurupäisen muikkelin, se olen luultavasti minä. Hymyni ei valehtele, sillä se on totta.
Olen todella onnekas.