Kiitos kolhuista
16-vuotiaana minulla oli unelma: oppia ranskan kieli ja muuttaa Pariisiin asumaan.
Suunta oli hyvin selkeä — parin vuoden ajan kuuntelin ainoastaan ranskankielistä musiikkia, luin jokaisen Marie Clairen kannesta kanteen, ja osasin The Dreamersin vuorosanat ulkoa unissanikin. Tein kaikkeni voidakseni viettää kesälomani hengittämässä Pariisin ilmaa ja hikoilla heinäkuun helteissä Rue Oberkampfin piskuisessa palvelijanasunnossa. Laskin malttamattomana päiviä abivuoteen, yo-kirjoituksiin, vapauteen. Luin, kuuntelin ja haaveilin. Öisin näin unta kaduista, joilta kantautuivat kaupungit äänet ja huumaava kieli, joita vaelsivat lukemattomat ihmismassat.
Epäluuloisiin asenteisiinkin törmäsin, mutta ne ainoastaan puskivat minua tavoitteessani kahta kovemmin eteenpäin. Eniten mieleeni on painunut keskustelun erään lukioaikasen ystävän kanssa. Viimeisenä kouluvuotenani hän tiedusteli minulta, mitä olin ajatellut tehdä koulun jälkeen.
”Muutan Ranskaan, tietenkin.” vastasin.
”Et sinä minnekään Ranskaan muuta!” hän huudahti.
”Kerro nyt — mitä sinä aiot oikeasti tehdä?”
Ja ihan oikeastihan sinne lähdettiin, kesällä 2007 kuukausi yo-juhlieni jälkeen. Mieleni teki lähettää postikortti. Mutta tekemisiäni epäilevä ystäväni ei suinkaan ollut ainut ihminen, joka sai minut yrittämään vain entistä enemmän. Niin kävi myös sen opettajan kanssa, joka sanoi, etten saisi koskaan parasta arvosanaa lukioaikaisesta suosikkiaineestani uskonnosta. Lopulta siitä tuli ainut oppiaine, josta kirjoitin laudaturin. Maratonin juokseminen tuntui entistä paremmalta, kun silloinen hyvänpäiväntuttuni oli todennut, että suoritukseen pystyy kuka vain. Ei pystynyt, moni jätti kesken. Minulta se vei neljä tuntia ja seitsemäntoista minuuttia. Kerran lentokoneessa tapasin liikemiehen, joka tietävään sävyyn ennusti, etten saisi koskaan oman alani töitä ulkomaisesta yrityksestä — samana talvena lähdin kolmeksi kuukaudeksi töihin sisäänostotoimistoon, jossa olin ainoa ulkomaalainen.
Uskallan väittää, että unelmien toteuttaminen ei ole pelkästään rahasta kiinni. Eniten tarvitaan tahtoa toteuttaa. Tavoitteet saavutetaan vuosien mittaisella, systemaattisella ja perusteellisella työllä — itselleen asetetuilla päämäärillä, joita kohti on mennyt vakaan päättäväisesti. On täysin epärealistista ajatella, että asiat tippuvat taivaasta. Itsensä on laitettava likoon, jos haluaa päästä eteenpäin. Minulle se, että olen valinnut tämän tien ja alan on tarkoittanut satojen tuntien hanttihommia milloin lastenhoitajana, siivoojana tai ravintolan tarjoilijana. Siis aivan kaikkea muuta, mihin oikeasti pyrin ja mitä halusin. Mutta ne ovat olleet kaikki pakollisia etappeja, pieniä osia suuremmasta kokonaisuudesta. Tähän matkaan on sisältynyt myös paljon riittämättömyyden tunnetta, epävarmuutta ja pettymyksiä. Kielen kanssa takeltelua, rutkasti yksinäisyyttä. Kun valmistujaistilaisuuteni juontanut setä kiitteli vuolaasti paikalle tulleita vanhempia ”shekkien kirjoittamisesta”, minua huvitti. Taisin kuulua siihen oppilasvähemmistöön, joka oli maksanut koulun ja elämisen itse. Mutta se teki minusta ainoastaan entistä kiitollisemman.
Mutta eivät kaikki sitä tiedä. Ei varmasti myöskään valmistujaistilaisuuteni yleisössä istunut kakkosvuoden markkinointiopettajani. Hänen tunneilleen opiskelin vuoden ajan niska limassa saaden kerta toisensa jälkeen huonon arvosanan. Palaute oli aina sama: hänen mukaansa olin tehtävissäni huolimaton, kieltäkään en kunnolla osannut. Vielä kesäkuisessa tutor-tuokiossakin opettajani kohautteli olkapäitään sanoen, ettei voi auttaa minua, sillä ”en tee töitä.” Kun meidät muutamat oppilaat sitten kutsuttiin valmistujaistilaisuudessa yleisön eteen haastateltaviksi, olin meistä noin kuudestakymmenestä yksi harvoja opiskelijoita, joka oli saanut maininnan lopputyöstään ja jolla oli jo työpaikka tiedossa. Vaikka opettaja ei luonnollisestikaan tullut onnittelemaan, se ei minua harmittanut. Itselleni tärkeintä oli todistaa itselleni hänen olleen väärässä. Nyt jatkan elämääni yhtä kieltä, koulua ja lukuisia kokemuksia voimakkaampana. Sen parempaa voitontunnetta en osaa edes kuvitella.
Myönnettäköön, että moni teini-iän ajatus ei vaikuta minulle enää kovin merkitykselliseltä. Ranskankielistä musiikkia en ole kuunnellut enää vuosikausiin, ja The Dreamers menetti naiviin hohtonsa istahdettuani kerran ketjussa tupakoivan Louis Garrelin viereen kahvilassa. Rue Oberkampfillekaan en enää muuttaisi. Mutta kaikin puolin opettavaiset neljä vuotta ne olivat. Tuona aikana opin unelma-alastani, ihmissuhteista ja ennen kaikkea itsestäni aivan uskomattoman paljon.
Unelmissa parasta on se, että niitä voi olla satoja, pieniä sekä suuria. Ensi vuonna sanon hyvästit yhdelle sellaiselle, kun lähden tallomaan uuden maan ja kaupungin katuja, kohtaamaan uusia haasteita. Ensi vuodesta lähtien kirjoittelen teille toisaalta. Paikasta, jossa jo kolme vuotta sitten päätin ennemmin tai myöhemmin asuvani.
Kiitos siis potkuista ja kolhuista ihmiset, hyvänpäiväntutut, tuntemattomat, elämän ohikulkijat. Ilman teitä en olisi tässä, rakentamassa itselleni elämää merkitykselliseksi kokemistani asioista, pyrkimässä korkeammalle. Haasteitta en ole selvinnyt, mutta se on ollut ainoastaan oma valintani — tähän suunnitelmaan kun ei ole ollut olemassa oikoreittejä tai pikaratkaisuja.
Vaikka se hassulta kuulostaakin, todelliset unelmat ovat niitä, joiden toteutumista odottaa maltillisesti vaikka vuosikymmenen, ja mikä parasta: huipulle pääsemiseksi ei tarvitse käyttää laisinkaan kyynärpäitä.