Kadonneista harrastuksista

Minulla on salaisuus, jonka olen pitänyt visusti itselläni viimeiset vuodet.

Olen nimittäin käynyt kuvataidekoulua kaksivuotiaasta asti.

Olen piirtänyt, maalannut, veistänyt, muotoillut ja kuvannut. Öljyväreillä, hiilellä, savella, liiduilla. Silmilläni, käsilläni, ajatuksillani.

Aina abiturienttivuoteeni saakka, jolloin sain viimeisen pakollisen kuviksenkurssini suoritettua. Sitten en tehnyt viiteen vuoteen yhtään mitään. 

Väreihin tarttuminen pelotti ja ahdisti, ja tarvikkeeni keräsivät pölyä Pariisin asuntoni vihreällä kokolattiamatolla. Ne muistuttivat tuskallisesti elämäni nurinkurisimmasta viha-rakkaussuhteesta — käsillä tekemisestä, jota varjosti turhautuminen ja jatkuva itsensä soimaaminen. 

Mutta sitten vaihtuivat maisemat. 

Uuteen kaupunkiin muutettuani mielessäni ei ole pyörinyt juuri muu kuin vanhat harrastukseni, joista ennen niin kovasti nautin. Täällä mieleni tekee soittaa ja laulaa, kirjoittaa, tehdä teatteria, oppia uusia kieliä. Ja piirtää. Keväällä hankin kokeeksi piirustusalustan, ja tänään tein vihdoin ja viimein sotalevon myös oikeiden värieni ja luonnoslehtiöideni kanssa. 

Öljyväriliiduista se alkoi, mutta vakaimman otteen sain pensseleistä. Siinä sitä sitten mentiin, haparoivin vauvanaskelin.

Yhden lupauksen tein: koetan luottaa enemmän itseeni, enkä unohda tehdä asioita, joista oikeasti tykkään.

Ensi vuonna ajattelin harppoa jo.