Elämä, eli miksi uskoa ihmeisiin
Minulta kysytään usein, miksi lähdin opiskelemaan muotimarkkinointia.
Tähän olen vastannut aina vähän sen mukaan, mitä mieleeni on kyseisellä hetkellä juolahtanut: Miten olin kiinnostunut suunnittelusta, mutten sittenkään. Miten olin asunut vuoden päivät Ranskassa, ja päätin jäädä Pariisiin opiskelemaan.
Ei tämä hölynpölyä ole — en ole vain koskaan kertonut koko tarinaa. Tapahtumien ketjua, joka potkaisi minut tälle tielle.
Elettiin elokuun 2007 loppupuolta.
Lyhyen kävelymatkan päässä kotoani, Pariisin kuudennen kaupunginosan eläväisellä kadulla, käveli muuan punaruskeatukkainen tyttö, joka vietti huoletonta vapaapäivää. Sää oli loppukesäiselle kaupungille epätyypillin suotuisa, miltei raikas, ja ohuessa, puuvillaisessa helletopissa oli helppo vaeltaa. Näkymä jo illan hämärtämälle Rue de Bucille oli aivan sitä itseään: englanninkielisten sanojen rikastama, vilkas puheensorina, ravintoloiden kilisevät lasit ja naapuruston leipomo näyttivät kilpailevan jokaisen iltakävelyllä tepastelevan ohikulkijan huomiosta. Niin myös minun.
Olin jo tovin ajatellut hankkia postikortin. Millaisen halusin, siitä en ollut aivan varma. Mutta tiesin olevani oikeassa paikassa.
Tuolloin silmiini kantautui turistiputiikki kadun toiselta puolelta, aivan kivenheiton päässä lähiruokakaupastani. Harpoin itseni sen edustalle pystytetyn postikorttitelineen luo, ja ojensi käteni kohti vaaleataustaista korttia, jossa hymyili urhea Pikku prinssi.
Sitten telineen takaa ilmestyi hattupäinen, marokkolainen mies.
”Siinä vasta erinomainen kortti, joka teillä on kädessänne.” hän sanoi.
Vilkaisin miestä ujosti hymyillen ja jatkoin postikorttien tutkailua.
”Kertokaahan, ette sattumoisin haluaisi meille töihin? Etsimme myyjiä iltavuoroon.”
Tämän kuultuani irrotin katseeni korttimerestä, katsoin ruskeasilmäistä setää ja nyökkäsin hetkeäkään epäröimättä:
”No mutta tietenkin!”
Viisi minuuttia myöhemmin harpoin kotia kohti kassissani sama ruskeaan paperipussiin pakattu postikortti, jota ihailin putiikin edessä. Sain sen lahjaksi.
Kun seuraavana iltana saavuin ensimmäiseen työvuorooni piskuiseen turistiputiikkiin, olin hiukan äimistynyt. En ollut täysin varma, mitä ilta toisi tullessaan. Tällä kertaa putiikin seiniä eivät koristaneet postikortit, vaan värikkäät korut, polyesterimekot ja epäilyttävästi muovilta tuoksuvat korkokengät. Putiikin omistajan, tuon edellisenä päivänä tapaamani hattupäisen sedän, 8-vuotias tytär istahti viereeni ja käänsi ranskankielisiä kesähittejä pauhaavan radion kovemmalle. Sanoja ei juuri tarvittu — tyttö huomasi siltä istumalta, että ankeasti taipuva ranskani ei vielä ollut tarpeeksi nokkelaa neuvotellakseni putiikissa soitettavan musiikin volyymitasosta.
Juuri kun olin saanut työvuoroni virallisesti aloitetuksi, putiikkiin pyyhälsi pikkuruinen, vaaleatukkainen tyttö, jolla oli päällään niukka denim-liivi, pillifarkut ja jalassaan Converset.
”Hei, nimeni on Julie. Olen uusi.”
Katsoin häntä hölmistyneenä, enkä ollut aivan varma, miksi kolmeakymmentä sekuntia myöhemmin olin jo täyttä häkää poskipussailemassa tämän epäilyttävästi 14-vuotiaalta näyttävän ranskalaistytön kanssa.
Seuraavat kolme päivää vietimme yhdessä iltavuoroa paiskien. Muovihelyjen täyttämien seinien tuijottelu ei ollut sittenkään yhtään hullumpaa, kun seura oli kunnossa.
Keskustelujemme lomassa opin yhtä sun toista: Julie asui Bastillessa vanhempiensa luona, hänellä oli poikaystävä ja hän ei ymmärtänyt englanninkielisten laulujen lyriikoita. Eikä hän suinkaan ollut 14, vaan minun ikäiseni. Sitä eivät uskoneet kuulemma edes tavallisesti kovin lepsut, ranskalaiset ovimiehet.
Hän oli saanut työpaikan isänsä tuttavan kautta. Lisätienesteillekin oli selvä tarve — syyskuussa Julie kertoi aloittavansa opinnot vaatetusalalla: hän halusi markkinoimaan muotia, ja aikoi maksaa opintonsa itse. 19-vuotiaan suomalaistytön korvaan ala kuulosti ennenkuulumattomalta.
Vaan aika aikansa kutakin: Minä jätin pestini yhteen pitkään viikonloppuun, ja Julie sai potkut vähän minun jälkeeni — omistaja perusteli niitä Julien hyvin lapsenomaisella ulkonäöllä.
Me pysyimme yhteydessä vielä reippaasti tuon jälkeenkin. Juliestä kun tuli ensimmäinen ranskalainen tyttökaverini, ja ystävyytemme väliin ei päässyt edes tavallisesti kohtalokas kielimuuri.
Aika kului, ja kun sitten lähes vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2008, oli aika hakea opiskelemaan, mieleeni juolahti yllättäen ajatus Juliestä, minusta ja loppukesäisestä illastamme turistiputiikin karussa miljöössä. Muotimarkkinointi — mikäpä ettei?
Jo paria viikkoa myöhemmin istuin tulevan kouluni pääsykokeissa rehtorini suullisessa tenttauksessa. Pääsin sisään, ja hymyilin tyytyväisenä. Kolmen ja puolen vuoden jälkeen kävelin kouluni ovesta ulos yhtä tutkintoa rikkaampana, ja jatkoin työelämään siltä heittämältä.
Niin jatkoi Juliekin. Kilpailevasta koulusta, tosin.
Aika kauas ovat vuodet vieneet meidät tuosta muovikenkienkatkuisesta turistiloukusta: Vuotta minua aikaisemmin valmistunut Julie tekee tätä nykyä markkinointia Hermès’llä Pariisissa. Minut maailma päätti heittää meren toiselle puolelle, muutamaa tuhatta kilometriä kauemmas — toisen aivan yhtä ihmeellisen tapahtumaketjun seurauksena.
On oikeastaan täysin yhdentekevää, missä, milloin ja kuka tarinan pääosassa on. Oma kokemukseni oli yhtä iloista ketjureaktiota, vaikken siinä hetkessä tiedostanutkaan olleeni sen liikkeelle puskenut voima.
Jos en tuona elokuisena iltana olisi lähtenyt postikorttiostoksille, en olisi tässä ja nyt. Tilaisuudet seurasivat toinen toisiaan, kuin tilauksesta, mutta elämän avokätisesti ojentamiin oljenkorsiin päätin tarttua minä itse.
Tiedä häntä — ehkä meillä jokaisella olisi opittavaa vielä vähän naiviilta, lukiosta vastavalmistuneelta 19-vuotiaalta. Ehkä voimme säilöä seikkailunhalun sydämiimme jopa pidemmäksikin aikaa. Maailma on ihmeellinen paikka, ja kun mieli on avoin ja positiivinen, elämällä on tapana piilottaa matkan varrelle kullanarvoisia johtolankoja. Riittää, että avaa silmät.
Sitä, miten ihmeet tapahtuvat, meidän ei oikeastaan tarvitse tietää. Pelataan vain rohkeasti mukana ja jätetään loput universumin haltuun.