Perusasu ja yllätystärskyt

 

Näinä päivinä, jolloin en jaksa miettiä pukeutumista tuon taivaallista, vedän päälleni kirkkaanpunaisen Kenzon lintunutun, mustan nahkatakin ja vihreän luottolaukkuni. Ensin mainitusta paljastuu isoine hihoineen mainio tunika, kun sen jättää rennosti napittamatta. Lempivaatteissaan asuminen on ehkä huono ilmaisu, mutta tässä lookissa tunnen itseni tällä hetkellä kaikista kotoisammaksi. Impulsio-ostoksilla siis onkin kuin onkin oma tarkoituksensa.

Eiliselle happihyppelylleni pukeuduin tosin vähän lämpimämmin. Pyöräilin illansuussa toiselle puolelle jokea ensimmäistä kertaa sitten hurrikaanin, ja ajelin vajaan tunnin verran pimeydessä nukkuvalla etelä-Manhattanilla. Näkymä oli mieletön: liikennepoliisit, kadunkulmiin istutetut soihdut ja kulmakauppojen surisevat generaattorit muistuttivat vain etäisesti siitä, että tavallisesti eläväinen kaupunginosa on aivan oikeasti miljoonien ihmisten koti. Muutamia kynttilöiden voimin pyöriviä East Villagen ja Nolitan baareja lukuunottamatta silmien edessä avautuvat maisemat olivat hyvin surrealistisia, melkein kuten elokuvista. Mutta mitäpä yhteensattumia ei pääsisi aavekaupungissakaan kokemaan: pilkkopimeällä Sohon kadulla rullaillessani näin kaukaa tutun kuontalon – ranskalainen naapurinihan se siinä.

Sovittiin illallistärskyt toiselle puolelle siltaa, ja siinä se ilta sitten menikin.

 

Kerrassaan ihmeellinen kaupunki tämä New York.