Eräs rakkaustarina

Olen ihastumassa.

Enkä aivan kehen tai mihin tahansa: vietän kuherruskuukautta New Yorkin kanssa.

On totta, että uuteen kaupunkiin muutto toimii salamarakkauden klassisimman kirjaesimerkin tavoin: aluksi kaikki tuntuu ihanalta ja jännittävältä ja saa pohtimaan, mitä onkaan elämällään aiemmin tehnyt.

Kuten rakkaussuhteessa, ihastuksenkohteen kääntöpuoliin havahtumiseen menee oma aikansa. Kyllähän niitäkin on – ne vaan jäävät umpirakastuneen silmissä vähemmälle huomiolle. 

Tänä kesänä se seinä sitten tuli vastaan – puolentoista vuoden viiveellä.

Kaupunki olikin kylmä, pinnallinen ja piittaamaton, eikä yhtään sellainen kuin hattaranvärisissä ajatuksissani. Täällä minusta oli alkanut tuntua, että elämä ohjaili minua, enkä minä elämää. Säröjä itseni ja kaupungin suhteeseen aiheutti moni tekijä, joiden tarkasteluun tepsi vain yksi lääke: etäisyyden ottaminen.

Oivallukset olivat yllättäviä. Olin jäänyt tuijottamaan kaupunkini mutajalkoja niin itsepäisesti, että tärkein jäi huomaamatta: asuinkaupunkia olennaisempaa olikin, mitä itse elämältäni halusin. Se missä asuin ei tulisi koskaan olemaan kuin kuorrute kakun päällä. Minulle, joka oli aina ajatellut olevansa oman elämänsä seppä, tämä tuntui aivan pöljältä.

Kun sitten tein muistiinpanoja New Yorkin hyvistä puolista, plussalistaltani eivät totta tosiaan löytyneet kesäisen kaupungin huumaava ilmankosteus, naurettava vuokrataso, täyteen ammuttu metro tai ihmisten käsittämätön pintapuolisuus. 

Paperille listautui aivan muita asioita: loputon valinnanvara, rajattomat mahdollisuudet ja ennalta-arvaamattomat kohtaamiset. Ja joo, ei se auringonlaskun katseleminen omalta katoltakaan hullumpaa ole.

Nyt olo on kuin vastaihastuneella, joka ei millään haluaisi missata yhtään hetkeä rakastettunsa seurassa.

Sattumaako? Ei oikeastaan.

Sellaista on salamarakkaus.

Kaikki muu riippuu omasta itsestä.