Blogi ja sen bloggaaja
Pyörämatka töihin on yksi aamuni parhaista hetkistä.
Silloin käyn läpi päivän agendaa, ja onpa fillarin selässä keksitty monta juttuideaakin.
Toissapäivänä tulin miettineeksi bloggausta ja sitä millaisia ajatuksia ja tuntemuksia blogin pitäminen synnyttää. Millaista on kertoa elämästään ja aatoksistaan tutuille ja tuntemattomille päivästä ja vuodesta toiseen.
Niinpä päätin kirjoittaa aiheesta muutaman sanasen.
Jos minun pitäisi tänä päivänä tiivistää bloggaus muutamaan ajatukseen, selittäisin jotain rutiineista – positiivisimmassa mahdollisessa mielessä. On oikeastaan hassua, millainen päivittäinen tapa bloggauksesta on 5,5 vuoden aikana muodostunut. Ei puhettakaan, että blogi ”unohtuisi” vaan se on takaraivossa koko ajan. Yksikään viikonloppu tai loma ei kulu ilman kameraa tai konetta – ne seuraavat mukana minne ikinä menenkään. Olen kerran lopettanut blogin pariksi kuukaudeksi, mutta yhtään oikeaa blogilomaa en ole vuosien varrella pitänyt. Suhteemme on siis melko intensiivinen!
Bloggaan noin 10-15 tuntia viikossa. Joskus postaukseen voi mennä viisitoista minuuttia, toisinaan viisi päivää. Parhaimpia ovat tietenkin ne hetket, kun postausidea ja teksti suorastaan tippuvat syliin. Aika ajoin kirjoittaminen on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Asiaa ei helpota, että suhtaudun blogiin hyvin perfektionistisesti: en julkaise mitään, mihin en ole täysin tyytyväinen. Jos kuvatarina uupuu tai teksti tökkii, jätän jutun julkaisematta tai pistän sen talteen. Parempi niin – kytemään jätetyistä ideoista syntyvät yleensä parhaimmat postaukset.
Kaiken kaikkiaan bloggaaminen on hauskaa ja palkitsevaa: saa kuvata ja kirjoittaa niin paljon kuin sielu sietää. Jakaa asioita ja tavata samanhenkisiä ihmisiä. Blogin kautta olen saanut uusia ystäviä, ja kerrottakoon, että asuin tämänkin syksyn alkujaan netin kautta tapaamani lukijan kanssa.
Haastavinta bloggaamisessa on päivätyön ja blogikirjoittelun yhteen sovittaminen. Tämäkin postaus on tosi asiassa tehty 11-tuntisen työpäivän päätteeksi! Vaikka kirjoittaminen rentouttaa, väsyneenä blogi lähinnä ärsyttää. Rentoja koti-iltoja on ani harvoin, mutta yksi nyrkkisääntö minulla on: ystävien kanssa vietetystä ajasta ja konserteista ei tingitä kuin pakon edessä. Kone menee kiinni toisinaan myös laadukkaiden yöunien nimissä.
Punastun edelleen, kun kuulen jonkun lukevan blogiani. Ajattelen yhä kirjoittavani juttujani pääasiassa tosielämän tutuille. Osaltaan tämän selittää huithapeli asenne: en esimerkiksi edelleenkään tiedä blogini tarkkaa lukijamäärää, enkä kyttää analytiikkaa tai optimoi postauksiani. Vaikka näkyvyys on jees, en oikeastaan havittele isompaa lukijakuntaa, ja perimmältään kai toivon, että blogini pysyisi rajatun porukan juttuna.
Bloggaaminen voi myös ahdistaa. Erityisesti vaateliaat nettikirjoittelut saavat selkäpiin karmimaan. Niistä saa kuvan, että blogia pitävän on oltava jonkun sortin yli-ihminen tai paras ystävä kompaktissa paketissa: kiva, kaverillinen ja maanläheinen. Monipuolinen, hauska ja syvällinen. Bloggaajan odotetaan jakavan asioita sekä hyvässä että pahassa: pelkästään positiivisia kirjoittelevan otsaan lyödään helposti epäaidon leima, mutta ei liika avautuminenkaan hyvästä ole. Missä menee kultainen keskitie?
Vaikka blogi joitain henkilökohtaisempia aiheita toisinaan käsittelisikin, vaikeinta on se, kun mennään henkilökohtaisuuksiin. Yksityisasioihin kajoaviin, vihjaileviin tai jopa törkeisiin kommentteihin vastailu voi imeä energiat päiviksi. Kun omalle reviirille astutaan, saattaa kulua hetki, että kirjoitusinto palaa.
Mitä blogi sitten kertoo kirjoittajastaan? Aivan kaikkea ja ei yhtään mitään. On todennäköistä, että blogi opettaa hassuja ja harmittomia satunnaisuuksia: millaisissa lakanoissa nukkuu, miltä poikaystävän pyörä näyttää tai missä lempikahvila sijaitsee. Jos minulta kysytään, tämän syvemmälle ei blogin tarvitsekaan mennä, ellei kirjoittaja sitä itse toivo. Itselleni rajanveto on ollut aina selvä, ja olen päättänyt jo aikoja sitten, että blogissani ei tule koskaan esiintymään kolmea asiaa: mainostusta, päivätöitä tai henkilökohtaisia suhteita. Miksi pitäisikään?
Jos annettavanani olisi yksi vinkki aloittelevalle bloggaajalle, painottaisin, miten tärkeää on laittaa itsensä kunnolla likoon. Tästä minulla on jopa ihan elävän elämän esimerkki.
Kun kolme vuotta sitten laitoin blogini kiinni, postilaatikkooni ilmestyi sähköposti ja soittopyyntö yllättävältä taholta. Kuvio kävi selväksi nopeasti: minut haluttiin bloggaamaan uudelle, pian lanseerattavalle nettisivulle. En olisi osannut arvata, että olin – tietämättäni – kuukausien ajan kirjoittanut blogia tulevalle työnantajalleni.
Ja mikä oli saitin nimi?
No Lilyhän se.