Se odottaa sittenkin

Pari kuukautta sitten yllätin itseni tekemällä vuoden mittaisen vuokrasopimuksen.

Päätös oli pitkälti periaatteellinen ja jonkin sortin lupaus siitä, että pysyisin paikallani ainakin seuraavan vuoden syksyyn asti – vaikka vuokraemännän saneleman sakkomaksun uhalla.

Sopimus ei ollut mikä tahansa paperinpalanen.

Sillä niin kauan kuin jaksan muistaa, olen ollut levoton hätähousu. Parantumaton hattivatti, joka kulkee paikasta toiseen tuli pyllyn alla. Jo lukiossa uhosin suorittaa kurssini parissa vuodessa, koska maailma ei odota. Ensimmäisen ulkomaanvuoteni jälkeen halusin muuttaa muualle, koska apua, jos jämähdän.

Paperi oli todiste itselleni siitä, että osaan myös odottaa ja antaa aikaa. Että kerrankin istuisin levottomine pyllyineni alas ja nauttisin näkymistä – olivat ne kuinka komeita tai kämäisiä tahansa. Vaikka tylsistyisin pystyyn, en luovuttaisi. Sillä jos lähteminen on kinkkistä, jääminen se vasta vaikeaa onkin. 

Arvuuttelin, miten pian löytäisin itseni selailemasta kaiken maailman matkadiilisivustoja. Milloin hyppäisin lentokenttäbussiin ja heiluttelisin keskaria ikkunasta. Viikkoja odotin pakokauhuhetkeä, jotta voisin taas heittää hattivattikortit pöytään. 

No, eipä vaan ole kuulunut.

Jos totta puhutaan, olo ei ole ollut näin maltillinen pitkään aikaan. Jos jotain pitää kuluneesta vuodesta kertoa oppineensa, vuonna 2014 olen vihdoin oivaltanut, että lähteminen lähtemisen vuoksi ei toimi. Vapauta se ei ainakaan.

Väittisin jopa olevani enemmän henkisesti kotona kuin aikoihin. Tämä on myös ensimmäinen joulu vuosiin, kun läheiseni ovat vain lyhyen juna- ja bussimatkan päässä. Siitä ei voi kuin tykätä.

En osaa sanoa, mikä olen hattivattejani ensi vuonna tähän aikaan ja mielestäni ei tarvitsekaan. Niinpä en sano mitään. Syksyllä lupaan kyllä kertoa, miten yhden naisen ihmiskokeeni lopulta sujui. Ehkä lähden sitten taas, ehkä en. Mutta tuolla kertaa toivon tekeväni sen tismalleen oikeista lähtökohdista, enkä vain pakoilla menemään.

Koska maailma, se odottaa sittenkin.