Opiskelija-asumista Pariisissa
En aio valehdella: asunnon metsästys on ehdottomasti ärsyttävintä ulkomaille muuttamisessa.
Itselläni kävi aikoinaan aikamoinen tuuri, sillä perin omani pois muuttavalta kaveriltani. Suomalaisiin, tunnollisiin vuokralaisiin tottunut vuokraemäntä otti minut avosylin vastaan, ja loppu onkin historiaa. Yhteiseloa meiltä, minulta ja pieneltä pariisilaisstudioltani, löytyy nyt melkein neljä vuotta. Eikä ihme: se on palvellut tarpeitani paremmin kuin hyvin sekä sijainniltaan että näppäryydeltään. Joskus muutto on käynyt mielessä vaihtelun vuoksi, mutta aina olen jäänyt.
Millaista on sitten asua pienessä pariisilaiskattohuoneistossa ympäri vuoden? Erittäin vaihtelevaa. Talvella palellutaan ja kesällä läkähdytään. Vanhassa palvelijanasunnossa asumisessa on pitkälti kyse kekseliäisyydestä: ylimääräinen irtopatteri talvisaikaan kuuluu jokaisen pikkuasunnon asukkaan must-listalle, ja öisin nukutaan kahteen vaatekertaan kääriytyneenä useamman peiton alla. Kesällä sitten viilennytään jääpalojen voimin. Riesaa aiheuttaa mikä milloinkin – vedenlämmittäjä, kaasuliesi tai vaikkapa vanhat, vuotavat putket.
Muuttaessani asuntoon se oli jo valmiiksi kalustettu, mutta tietenkin tähän mennessä olen kerennyt tehdä sinne omiakin hankintoja milloin minkäkin sisustuspuuskan yllättämänä. Sitten tämä ainaisesti suomalaisissa vieraissani huvitusta aiheuttava asia: ei ole lainkaan tavatonta, että kerroksen asukkailla on käytössään yhteinen WC. Näin on myös meillä. Tosin toisin kuin monilla naapureillani, minulla on olemassa luksus nimeltään oma kylpyhuone. Kaikista palvelijanasunnoista ei löydy nimittäin edes suihkua.
Yksi asuntoni kivimpiä juttuja on yläkerran parveni ja sieltä löytyvä kattoikkuna. Kuusikerroksisen talon katolle kiipeäminen ei ehkä ole se älykkäin ratkaisu, mutta sitäkin on tullut kokeiltua vuosien varrella. Öisin kattoikkunan kautta voi tarkkailla tähtiä ja yli lentäviä lentokoneita, ja ikkunaa vasten hakkaavien sadepisaroiden ääneen herää enemmän kuin mielellään.
Vaikka tila onkin rajallista ja vaatii edellämainittua jatkuvaa kekseliäisyyttä, en totta puhuen osaa kuvitella mitä tapahtuisi, jos neliöitä olisi yhtäkkiä tuplasti enemmän. Vaikka kiroankin välillä huonoa ranskalaista suunnittelua ja hajoavia, vanhoja rakenteita, täytyy sanoa, etten olisi voinut toivoa parempaa asuntoa opiskeluvuosilleni.