Etu-Töölön onnellisin nainen
Mitäs tuota peittelemään: saatan olla Helsingin kantakaupungin muikein misukka.
Tänään kerron teille, miksi.
Kuluva kesä on ollut merkityksellinen monella mittarilla. Tajunnanräjäyttävä se on ollut henkilökohtaisella tasolla.
Kaikki lähti ihmiskokeesta, josta tuli lopulta elämäni parhaimpia vetoja. Kesän alussa lupasin: lopetan määräilemästä elämääni – asioineen, tilanteineen ja ajoituksineen.
Päätin, etten yrittäisi kontrolloida mitään – kuinka tahansa kinkkiseltä tai epäloogiselta se tuntuisi.
Pian tämän jälkeen alkoi tapahtua: mahdollisuuksia, tarjouksia ja työtilaisuuksia alkoi vain ilmestyä. Uusia ihmisiä virtasi elämääni ja suhteeni vanhoihin vahvistuivat. Toisin sanoen, asiat alkoivat loksahdella paikoilleen.
Vuosia yritin saada asioita tapahtumaan. Vaikka taktiikka toimi hetkellisesti, ura oman elämänsä mikromanageerajana oli lyhyt ja surkea: mikään eniten hinkumani, rukoilemani tai pakottamana asia ei lopulta käynyt toteen.
Silti jatkoin väkisin vääntämistä.
En ole ainut, ja tässä syy: pelko. On järisyttävän pelottavaa luopua tutuista ja turvallisista ajatusmalleista, uskomuksista ja tavoista, joita pidämme selviytymisemme kannalta elintärkeinä – vaikka ne eivät palvelisi meitä enää millään tavoin.
Myös minä olen löytänyt itseni ajattelemasta:
Jos nyt päästän irti tästä ihmisestä, työstä tai asuinjärjestelystä, mitään yhtä hyvää ei kenties enää tule.
Mutta kuulkaapas neidit: kyllä tulee. Ja mitä aiemmin tämän hiffaa, sitä nopeammin parempaan paikkaan pääsee. Hitaimmillaan siihen menee muutama viikko, parhaimmillaan päivä.
Kun on varma hyvästä lopputulemasta – päätyi siihen millä tahansa tavalla – voi odottaa rauhassa ja maltillisin mielin.
Kesän alussa en olisi arvannut, että elokuussa elämäni heittäisi kuperkeikkaa. Pian paljastan, miten. Tämän kerron kuitenkin: en tiedä, missä olen ensi kuussa tai edes ensi viikolla.
Hyvä niin – oma päänsisäinen suunnitelmani ei olisi takuulla noussut tulevan tasolle. Epävarmuudestani olen suunnattoman onnellinen.
Nyt aion vain yllättyä.