Hyvästit opiskelijaelämä vol.1

Vaikka kuinka olen nauttinut opinnoistani, on hankala keksiä asiaa, joka olisi samanaikaisesti yhtä jännittävä ja ahdistava kuin valmistuminen. Lopputyön tekemiseen meillä oli aikaa nelisen kuukautta ja sekin kokopäiväisen työn ohessa. Totaalinen väsymys alkoi iskeä syyskuun alkupuolella. Työpäivät olivat siihen mennessä olleet jo kuukauden verran 14-15-tuntisia.

Kirjallinen versio lopputyöstä lähti maailmalle lokakuun puolessavälissä. Ei tarvitse erikseen mainita, että siinä vaiheessa, kun tiputin paksun kirjekuoreni Helsingin pääpostin laatikosta alas, en jaksanut ajatella asiaa uudelleen ennen kuin oli ihan pakko. – toisin sanoen menneenä viikonloppuna. 

Ensimmäisen palautuksen jälkeisen viikon pelkäsin, että työni tulisi bumerangina takaisin punakynällä sotkettuna. Mietin neuroottisesti työni kieliasua, tekstin sittenkin liian isoa fonttia tai huonosti taittamaani taulukkoa. Eilen oli ensimmäinen kerta sitten lokakuisen palautuksen, kun uskalsin avata kirjallisen lopputyöni uudelleen. Ja vähän vastentahtoisesti silloinkin.

Syynä tähän on ensi tiistainen lopputyöni esittelytilaisuus, jota varten olen tehnyt presentaatiota ja työstänyt erilaisia esitelmämateriaaleja – pakkauksia, mallistosuunnitelmia ja sen sellaisia –  viime viikonlopun sekä tämän viikon. 

Joitain esitelmämateriaalejani

Tuntuu hölmöltä ajatukselta, että kun 6.12 klo 9.15 kävelen raadin eteen, kaikki näkemäni työ ja vaiva onkin yhtäkkiä ohi 20 minuutissa. Kirjallisen työn pikkuvikoja en jaksa enää murehtia – eniten minua jännittää ranskaksi vakuuttavalla ja tarpeeksi selkeällä tavalla esiintyminen. Varsinainen palaute tai arvosanat tuntuvat jostain kumman syystä aivan toisarvoisilta.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Valmistumisen iloihin liittyy myös huoli tulevaisuudesta ja tietenkin siitä itsestään, työllistymisestä. Pelottaa, että vaikka suhtautuisi töihinsä ja alaansa kuinka intohimoisesti, taustalla häämöttäisi hyvä koulutus, työkokemus ja kielitaito, jokainen kyky olisi kuitenkin kumottavissa parilla hassulla argumentilla, kun istahtaa työhaastattelijan penkille. Rahallisista realiteeteista puhumattakaan – olisi mukavaa, jos ei tarvitsisi enää elää pitkitettyä pastapestontäytteistä opiskelijaelämää kauhean pitkään valmistumisen jälkeen.

Mutta elämä kai sitten on täynnä niitä kauan kuulutettuja valintoja. On vapaus mokata, erehtyä ja eksyä sivupoluille, mutta sisimmässäänhän toivoo oikeasti vain yhtä asiaa. Tehneensä oikein.