Ihanaa, ihanan yksinäistä juhannusta
Kas, kas. Täällä se taas on.
Yksi niistä vuoden viikonlopuista ja juhlapyhistä, joka kuuluisi viettää tiettyjen ihmisten seurassa, tiettyjä asioita tehden.
Tällä kertaa puhun tietenkin juhannuksesta. Tosiasiassa juhannus-sanan tilalle voisi vaihtaa minkä tahansa muun perinnepyhän.
En aio valehdella: koen sosiaaliset pyhät erityisen ahdistavina. Niistä ahdistavia eivät tee ihmiset, ei. Ihmiset ovat ihania. Kurkkua kiristävät korkeat odotukset ja yksinjäämisen pelko sosiaalisena juhlapyhänä.
Antakaas kun täsmennän.
Olen hyvin, jollen poikkeuksellisen, kokenut yksinolija. Yksin olemisen taitoa olen treenannut aikuisiällä sekä omasta tahdostani että olosuhteiden sanelemana: muun muassa sooloreppureissaamalla ja kuukausinani ulkomailla, kun en ole tuntenut uudesta kotikaupungistani ristin sielua. Olen myös – usein kanssaihmisten kauhistukseksi – viettänyt kaksi joulua täysin yksin.
Nyt kenties mietitte, miltä tämä kaikki minusta tuntui. Toteutuivatko pahimmat pelkoni ja olivatko juhlapyhäni ja reissuni ahdistusta täynnä.
Yllättävää kyllä, vastaus on ei.
Lohduttava totuus on, että emme ole koskaan yksin.
Vanhaa self help -kliseetä lainatakseni: minne ikinä menetkään, siellä sinä olet.
Ikuista seuralaistaan, oma itseään, ei voi karata kaupunkiin eikä metsään, mökille tai kerrostaloasuntoon. Oli elämäntilanne mikä tahansa, oma itse on ainoa seura, joka on ja pysyy. Jos hyvä elämä on hakusessa, kannattaa siitä opetella nauttimaan hetimiten.
Kuluneen kevään aikana olen tehnyt kaksi perustavanlaatuista oivallusta: ensimmäinen on olla pyytämättä tai ottamatta muiden henkilökohtaisuuksiin meneviä ’totuuksia’ ja mielipiteitä vastaan. Vain oma sisin – tarpeeksi varjeltuna ja harjoitettuna – tietää missä todella mennään.
Toinen ja yhtä tärkeä oivallus liittyy todellisen yksinolon kantavaan voimaan ja kauneuteen. Aina ei tarvitse olla tekemistä, harrastuksia ja hienoja suunnitelmia. Aina ei tarvitse ylitsepursuavaa sosiaalista elämää.
On suorastaan harmittavaa, millainen kirosana yksin oleminen on. Juhlapyhinä paine korostuu entisestään: jos ei ole isoa, tiivistä ystäväpiiriä, perhettä tai poikaystävää, johon tukeutua, on epäsosiaalinen juhlapyhähylkiö.
Paitsi että: eipäs muuten olekaan?
Onnellisen yksin olemisen kyky on paras taito, jonka voi itselleen treenamalla treenata. Kun siihen kerran oppii, ei oloaan tunne yksinäiseksi enää ikinä – löytyi ympäriltä sata tai nolla muuta ihmistä, asiaa tai ajanvietettä.
Tämä ei silti tarkoita, etteikö pelko yhä nostaisi kuvitteellista päätään minunkin elämässäni. Myös minä sorrun turhaan häsläämiseen ja itseni keinotekoisesti kiireisenä pitämiseen välttääkseni ikäviä yksinäisyyden tunteita.
Myös minä stressasin juhannuksesta vielä pari päivää sitten. Kun omat toiveeni eivät natsanneet lähimmäisteni suunnitelmien kanssa, unohdin mökkihaaveet ja peruutin sohvasurffarit.
Tosiasiassa tarvitsin olla yksin.
Nyt minulla ei ole juhannukselle ainuttakaan suunnitelmaa. Jos vietän sen kotona nukkuen ja kokaten, olen iloinen. Jos saan kutsun ystävältä saunomaan ja juhannustaikoja tekemään, olen tyytyväinen siihenkin.
Vielä jonkun aikaa sitten en olisi uskonut sanovani näin. Nyt ajatus tuntuu jo paremmalta ja jos totta puhutaan, toisinaan myös aika hemmetin hyvältä. Kohta voinen nitistää juhlapyhäpelkoni kokonaan.
Ja mikä parasta: uusia jouluja ja juhannuksia tulee aina.
Vietitte sen missä ja kenen kanssa tahansa, ihanaa viikonloppua kaikille!