Ja pilvet sen kun leijuvat
Nuorempana kuuntelin tyyppiä nimeltä Raphaël. Raphaël lauloi:
C’est bon aujourd’hui d’être en vie / sur la même terre que toi / et j’ai vidé mon compte / et les nuages passent.
Vapaasti suomennettuna:
Onpa kiva olla elossa / samalla maaperällä ku teikä / tyhjesin tilini / ja pilvet sen kun leijuvat.
Raipe palasi mieleeni tänä aamuna, kun avasin silmäni pahasti pommiin nukkuneena.
Palasin Suomeen lähes puoli vuotta sitten.
Oli vappupäivän aamu, ja Helsinki ihmisistä tyhjentynyt. Suomen liput heiluivat saloissa ja meikä taksissa pöllähtäneenä.
Matka Nykistä oli ollut jotakuinkin katastrofaalinen. Lähtöpäivänä satoi kaatamalla, ja vasta lentokentällä huomasin jättäneeni yhden laukuistani vanhan asuntoni eteiseen. Koneessa ei juuri tullut nukuttua. Kyyneleet valuivat miettiessäni, mitä olin juuri tullut tehneeksi.
Päällimmäisenä tunsin valtavaa huojennusta. Vähän vääristynyttä silti oli, että yhtä lyhyttä lentomatkaa myöhemmin olisin kokonaan uudessa elämänvaiheessa. Että istuin tokkuraisena taksissa tuijottamassa puolityhjää kaupunkia, josta en ollut kotoisin ja jossa en edes koskaan ollut toivonut eläväni.
Nyt olen asunut puolisen vuotta paikassa, jota luulin pitkään epämukavuusalueekseni.
Nyt mietitte, miten oma kotimaa voi olla epämukava. Helpostikin.
Kun on kerran ottanut ja päässyt säätämisen makuun, elämä kaupungissa, jossa kaikki on lähtökohtaisesti iisiä, tuntuu lamauttavalta. Niin voi käydä, kun on vuosikaudet tehnyt elämänsä mahdollisimman vaikeaksi. Tämä kaikki tietenkin oli vain ja ainoastaan omissa käsissäni.
Oli oma päätökseni muuttaa ulkomaille. Lähteä omin kustannuksin yksityiskouluun, vaikka olisin voinut jäädä Suomeen opintotukia nostamaan. Oli oma valintani taistella samoista töistä ja mahdollisuuksista toisen kulttuurin edustajien kanssa, vaikka olin paikalliskieltä ja -tapoja muita huonommin tunteva ulkomaalainen. Päätin ihan itse asua 12 neliön palvelijanhuoneessa ja hakata päätäni seinään kuuden ihmisen kommuunissa. Olisin aina voinut valita toisin.
Mutta minun mukavuusalueeni oli vaikea ja turhautunut. Epämukavaksi tunsin itseni oikeastaan vain vaivattomien valintojen edessä – ennen kuin muutin Helsinkiin.
Tänäänkin heräsin leppoisasti: olin yksin, oman asunnon rauhassa. Edellisiltana olin käynyt bileissä, joista oli viiden minuutin kotimatka. Kävin suihkussa, josta ei lopu keskellä talvea lämmin vesi, eivätkä ikkunani vedä. Puin päälleni, ja kävin asioimassa kaupungilla omalla äidinkielelläni. Ihanan helppoa.
Ja kerrankin siinä ei ole mitään vikaa.
Vaikka ulkomailla asumisella on hetkensä, olen nyt paljon onnellisempi, stressittömämpi ja tyytyväisempi kuin puoli vuotta sitten. En edes halua tietää tai suunnitella, missä vaiheessa lähden uudelleen, jos lähden. Suomessa aion olla vähintään ensi syksyyn asti.
Elämäntavassani ja -asenteessani olen huomannut monta radikaalia muutosta: en enää panikoi, kiirehdi tai murehdi yhtä paljon kuin ennen. Jatkuvaan stressaamiseen ja vääntämiseen uponneen ajan käytän toisella tavoin. Meditoin, teen pitkiä pyöräreissuja ja fiilistelen pikkujuttuja. Vietän paljon aikaa itsekseni.
Ohilipuvien pilvien katseluakin on tullut harrastettua. Raffe oli oikeassa.
Oli jo aikakin.