Kolme unelmaa kaapista ulos
”Oikeastihan haluat vain kirjoittaa?” tapasi entinen esimieheni toistella, retorisesti ja ärsyttävyyksiin asti.
Vastasin mumisemalla – teinhän jo työtä, josta nautin ja jossa kirjoitin suurimman osan ajastani. Oikeassa hän kuitenkin oli.
Irtisanouduttuani työpaikalta tiesin tarkalleen, mitä minun on seuraavaksi tehtävä: kirjoitettava kokopäiväisesti.
Ajattelin pitkään, etten voisi elättää itseäni pelkällä kirjoittamisella. Totta puhuen ajatus tuntui täysin absurdilta. Miten minusta, vain muutamaa vuotta aiemmin valmistuneesta parikymppisestä voisi tulla itsensä työllistävä tekstisuunnittelija, muunlaisesta kirjoittamisesta nyt puhumattakaan? Eihän minulla mitenkään voi olla tarpeeksi kokemusta, näkemystä ja taitoja, eihän?
No, terkkuja vaan sulle, itseään epäilevä menneisyyden Laura: olet elänyt unelmaasi nyt tasan vuoden. Vuoden, joka ei ole aina ollut helppo tai mennyt mielesi mukaan, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan – mahdottomuuksien äärellä.
Olen aina kannustanut muita unelmien toteuttamisessa. En myöskään ole empinyt elää niitä omasta puolestani: kun olen keksinyt haluavani opetella vieraan kielen tai muuttaa uuteen kaupunkiin, olen niin tehnyt – päättäväisesti ja viivyttelemättä, heti kun ajoitus on ollut oikea.
Tässä kikkani: paras tapa toteuttaa haave on jakaa se ensiksi jonkun kanssa.
Ei ole yhtään kirjoitettua tai ääneen lausuttua toivetta, jota en olisi saanut aikaan silkalla mielen voimalla – olivat haaveeni jälkikäteen mietittynä kuinka hyviä tai hölmöjä tahansa.
Ei ole mitään, mistä olisin jäänyt paitsi: tavalla tai toisella unelmani ovat aina toteutuneet. Kun olen saavuttanut yhden, on päähäni pälkähtänyt toinen, kolmas ja neljäs. Olen kokeillut ja kokenut kaikkea toivomaani harrastuksista työpaikkoihin, matkoista ihmisten tapaamisiin ja lempibändien keikkoihin.
Ja lisää tulee. Nyt aion jakaa niistä muutaman:
1. Vaikka rakastan Suomessa asumista, enkä aio lähteä Helsingistä hetkeen, tiedän mihin seuraavaksi muutan – Kööpenhaminaan.
2. Vaikka juuri nyt nautin markkinointikirjoittamisesta, jonain päivänä kirjoitan vielä fiktiivisen romaanin.
3. Vaikka juuri nyt tykkään vapaudestani tehdä mitä vain, nään beibin ja villakoiran jo muutaman vuoden päässä. Viime viikolla tajusin jotain muutakin.
Olin keikalla ystäväni kanssa. Keikka järjestettiin Helsingin edustalle ankkuroidussa rotevassa, kolmimastoisessa purjelaivassa. Nousin kyytiin, katselin ympärilleni ja totesin täysin spontaanisti ystävälleni:
”Tiedätkö, mulla on hassu tunne, että menen vielä naimisiin purjelaivan kannella.”
Ystäväni hymyili ja minä takaisin.
Ja mikäs tässä myhäillessä – en aivan äkkiseltään keksi, miksei tässä kävisi juuri niin.