Kukkulan tyttö kiittää

https://youtube.com/watch?v=R6ah6o0hdnQ%3Frel%3D0

Olen kirjoittanut Laura de Lilleä seitsemän ja puoli vuotta.

Tänä aikana olen asunut kolmessa maassa ja puhunut kolmea kieltä. Käynyt koulun, sitten töissä. Muuttanut valtameren yli, reppureissannut ja rakastunut.

Olen kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Joskus itselleni, useimmiten muille.

Siinä salaisuuteni: kirjoitan aina jollekulle. Ystävilleni tai tuntemattomille. Kun olen onnellinen, kirjoitan. Kun olen surullinen, kirjoitan. Laura de Lille olen minä, mutta myös moni muu. On ihmisiä, joita ilman ei olisi syntynyt sanaakaan.

Blogin pitämisessä olen pitänyt huvittavana sitä, että kaikelle on löydyttävä kategoriansa: on sitä ja tätä ja tuota kirjoittajaa. Kerran minulta kysyttiin, olenko lifestyle-bloggaaja. Vastasin olevani life-bloggaaja. Olen kirjoittanut aina elämästä. Tämä on ollut päiväkirjani melkein vuosikymmenen verran.

Sitten on ihan vain Laura.

Äänekäs, innostunut ja suorapuheinen hölösuu. Romanttinen tyttö, joka istuu kallioilla ja katselee merta. Jälkimmäisen suulla olette kuulleet paljon. Korkeuksista aion haaveilla jatkossakin.

On kristallinkirkasta, mitä tulevaisuudeltani haluan. Silmissäni siintää monta uutta asiaa ja unelmaa. Aion opetella lisää kieliä, matkustaa myös. Aion aina asua paikoissa, joista näkee taivaan – auringon, kuun ja lehtipuut. Seilaamaan myös lähden. Sitten kirjoitan vähän lisää.

En aio tyytyä, vaan tavoitella aina parasta. Isona haluan mummoksi, jolla on paljon kerrottavaa – hymyissä suin.

Elämäni on todella hyvää, enkä keksi mikä voisi olla paremmin. Tai ehkä keksin sittenkin.

Joku päivä en enää katsele maailmaa yksin, joku päivä minullakin on joku. Hänet löysin taulusta japanilaisen ravintolan seinältä:

kukkulan tyttö tarvitsee sataman pojan.

Hänet aion etsiä.